Elämä antaa, mutta se myös ottaa.

Tämä on vaikein kirjoitus, mitä olen koskaan kirjoittanut. Vaikein asia, jonka olen elämässäni joutunut todella henkilökohtaisesti kohtaamaan rakkaan, rakkaan mummini kuoleman jälkeen. Tiedän, että monen mielestä asiasta ei saisi kirjoittaa, tai että se on jotenkin hyvän maun vastaista – tosin miksi, en aivan ymmärrä. Tämä on osa minun tapaani käsitellä asia, minä tarvitsen tätä omaksi terapiakseni. Ja minä tiedän, että meitä on monta, ja monta niitä, jotka elävät salaisuutensa kanssa yksin. Toiset eivät uskalla ja toiset halua puhua asiasta, toiset haluavat käsitellä asian avoimemmin, eikä ole olemassa oikeaa tai väärää tapaa. Tämä on nyt vain sattuu olemaan oikeaa elämää, eikä se kaunistelemalla tai hyssyttelemällä miksikään muutu.

Jotka kirjoituksiani pidempään ovat seuranneet, muistanevat kirjoitukseni lapsista, siitä miten oletusarvoisesti naisella on tai se on ylipäätään kykeneväinen saamaan lapsia. Minun ei pitäisi saada lapsia ilman hedelmöityshoitoja ylipäätään monirakkulasyndroomani takia, ja hoitojenkaan kanssa asia ei olisi mitenkään varmaa. Näin parikin gynekologia on minulle sanonut ja olen uskonut.

Olimme juuri ehtineet hakea Minon meille, kun rupesin olemaan huonovointinen, minua huimasia todella paljon istuessakin ja olin todella voimaton salilla. Meinasin nukahtaa töissä istualteni työpöydän ääreen (ja kerran nukahdinkin). Olin päivän sairaslomalla omalla ilmoituksella, kun epäilin olevani pahasti kipeä. Huonovointisuus oli ympärivuorokautista ja huimaus tuli pelkästä pään kääntämisestä. Viikonlopun jälkeen menin lääkäriin, ja minulta otettiin kaikki mahdolliset verikokeet kun mitään selkeää ’tautia’ ei ollut diagnosoitavissa.

Oli siis aikamoinen tunteiden vuoristorata, kun työterveyslääkäri soitti seuraavana iltana ja kertoi tulehdusarvojen olevan hiukan koholla, mutta suurempi uutinen oli se, että olen raskaana ja käski varaamaan vielä ajan gynekologille monirakkulasyndroomani tietäen. 6+1. Siinä gynekologin tärkeimmät uutiset. Tuijotin hämmentyneenä pientä monitoria ja kaiuttimista kuuluvia nopeita, pieniä sydänääniä. Voi kuinka en niitä silloin osannutkaan kuunnella shokiltani, iloita niistä.

Sulattelin asiaa puolisoni Jounin kanssa melkein pari viikkoa, niin suuri yllätys se meille molemmille oli. Sain soitettua neuvolaankin varatakseni ensimmäisen neuvolakäynnin vasta viikon jälkeen uutisista. Aloin tekemään uusia suunnitelmia, koska ainakin bodylavat saisi odottaa (kyllä, nyt sen voi kertoa että se oli lopullinen syy – ja myös iso tekijä valmennuksesta jättäytymisestä) ja töiden puolesta asia ei tullut ainakaan ison hankkeen takia parhaaseen aikaan – jos nyt sellaista aikaa onkaan olemassa.

Ajan myötä asian kanssa pääsi sinuiksi, ja vaikka en missään vaiheessa tosissani miettinyt muita vaihtoehtoja kuin lapsen pitäminen, oli alussa hankalaa olla vaaleanpunaisen onnellinen kaikelta hämmennykseltä. Ja kaikelta pahalta ololta (Hyvösen perheen naiset eivät voi pahoin vain aamuisin, vaan ympärivuorokautisesti, saavat närästyksen suunnilleen kaikesta ja kärsivät hyvin matalasta verenpaineesta raskauden aikana). Olin kaikille, jotka olivat töissä ja salilla epäilleet minun olevan raskaana oireideni perusteella, sanonut aivan tosissani, että just joo, ja miettinyt mielessäni, että voi kun tietäisitte, niin että olisi noin ilkeitä. Koska siltä se tuntui, naamaa vasten hankaamiselta, kun itse ’tiesit’, ettet lapsia noin vain saisi.

Jouni unohti ensimmäisen neuvolakäynnin ajan, ja olin siitä aika harmissani. Suotta kylläkin, eihän hän tietenkään sitä tahallaan unohtanut, oli vain niin uppoutunut niin töihinsä että unohti ajan. Ensimmäinen ultraääni oli vasta viikolla 12+2, ja odotin sitä todella paljon – halusin tietää, että kaikki on varmasti hyvin ja voisimme kertoa perheelle. Jouni meinasi ilman omaa syytä myöhästyä sieltäkin, kun kovien pakkasten takia bussit myöhästelivät ja HSL:n karttasovellus ohjasi hänet Naistenklinikan sijaan HUSlabiin viereiselle kadulle. Ehdin stressata asiaa hyvän tovin neuvolan takia, mutta ihmeen kaupalla paria minuuttia ennen kuin minut kutsuttiin sisään, hän ehtikin paikalle.

Onneksi <3.

Mukava kätilö otti meidät vastaan ja ohjasi minut neuvolakortin pyydettyään makaamaan hoitopöydälle. Ensimmäistä ultraääntä en tosiaan oikein edes havainnoinut hämmennykseltäni, en muista niitä sydämen sykkeitä – nyt olin aivan hereillä ja ihastelin pienen pientä ihmistä ruudulla yhdessä puolison kanssa. Meidän pientä tulokasta.

En ollut pisaraakaan varautunut niihin sanoihin, jotka kätilö sanoi: ’Minulla on valitettavasti huonoja uutisia, en kuule sydänääniä’.

Sen jälkeen ei olekaan mitään järkeviä muistikuvia. Puristin vain niin lujaa Jounin kättä ja yritin niellä kyyneleitä. Paikalle tuli lääkäri, joka katsoi kohtua vielä uudelleen. Itse en enää kyennyt katsomaan mihinkään, en halunnut nähdä kuollutta sikiötä. Meidän kuollutta vauvaa. Pidin vain Jounin kädestä ja yritin kestää ajatuksen, että sisälläni on vain tyhjää.

Jouni hoiti paperit ja otti vastaan neuvolakortin – sen minä muistan. Se annettiin takaisin, kuin muistuttamaan menetyksestä. Sain lääkkeet ja ohjeet kohdun tyhjentämiseksi ja hyvän vuoden toivotukset. Varmaan muutakin, mutta en minä sitä muista.

Seuraavana päivänä piti aamulla kotona syödä lääkkeet, jotka aiheuttaisivat fyysisen keskenmenon, jotta sikiö sekä istukka tulisivat ulos aiheuttamasta infektiovaaraa. Meidän vauvasta oli tullutkin mahdollinen infektiotekijä. Veren määrä oli aivan valtava, tai siltä se ainakin tuntui. En olisi halunnut käydä vessassa, koska pelkäsin, että jotenkin kuitenkin näkisin sikiön. Tähän kokemukseen ei mikään osannut minua valmistaa.

Photo 07-01-16 15 51 12_opt
’Niin lohduttaa hän, pienistä pienin, toista pientä murheellista. Tässä olen, untasi vahdin, ei mikään sinua satuta’

Vaikeinta on tietenkin hyväksyä tapahtunut ja se etten itse ole voinut asialle mitään. Psyykeni kestää huonoiten juuri sitä, että en itse voi vaikuttaa, kontrolloida – enkä saata uskoa sitä. Vaikka kaikki muuta hokevat, mietin silti, mitä tein väärin. Mitä olisin voinut tehdä toisin. Miten olisin voinut estää tapahtuneen. Tämä on varmasti hyvin luonnollinen reaktio, joka vaimenee ajastaan. Nyt se vain tuntuu niin pahalta. Onneksi Jouni yrittää pitää minua hautautumasta liian syvälle itsesyytöksiin.

Miten tästä eteenpäin, en tiedä vielä. Aikaa on kulunut niin vähän ja prosessi on täysin kesken. Tämä blogi on minulle osa sitä suurempaa kuvaa. Mieli on aika murusina ensin yllätysraskauden ja sen jälkeen keskenmenon aiheuttaman tunneskaalan jälkeen. Minä aion piiloutua hetkeksi Jounin syliin, pitää Minoa lähelläni ja etsiä oman fitnesskuplani, jos ylipäätään se on olemassa, ja yritän saada mieleni takaisin raiteilleen. Sen jälkeen on loppukäsittelyn aika. Ja toivottavasti, uuden alun.

Joku varmasti pitää tätäkin tapaa vääränä, ikään kuin tapahtuneen pakenemisena, mutta minun pääni ei kestä enää yhtään enempää asian käsittelyä juuri nyt. Tarvitsen pienen hengähdystauon, ja aion ottaa kaiken breikin päältäni mitä saan. Tässä kodissa asuu muitakin ihmisiä, erityisesti lapsia, joiden takia minun pitäisi pystyä toimimaan.

Hengitä ja astu eteenpäin. Se sattuu, mutta joskus se helpottaa. Helpottaahan?

Jouni, rakastan sinua. Olet tärkein.

Artikkelikuva: I will survive by Mizuyashi

10 vastausta artikkeliin ”Elämä antaa, mutta se myös ottaa.”

  • Voi Ulla rakas ❤ Jokainen käsittelee surua,menetystä,iloa,rakkautta ja ihan perus elämää omalla tavalla. Sä saat ja ansaitset tehdä sen myös juuri niinkuin haluat,pystyt ja haluat.
    Olet tärkeä ❤

    • Kiitos Laura <3 Puhuminen asiasta on vielä ihan mahdotonta, mutta kirjoittamisen kautta saa käytyä asioita läpi.

  • Osanottoni ja voimia <3

    Toivon että helpottaa. Ja kaikki tunteet ja tavat käsitellä on ihan yhtä ok. Toivottavasti löydät omasi. Itse yhden pikkukeskosuuden ja neljä keskenmenoa kokeneena tuntuu ainakin että aika auttaa kumminkin jonkin verran.

    Hyvä että kirjoitit/ kirjoitat.

    • Aika varmasti auttaa, mutta kuten tiedät, joskus se menee niin hitaasti… Jos jotain hyvää tästäkin, olen saanut paljon viestejä ja kokemuksia naisilta, jotka ovat käyneet läpi saman tai paljon enemmän. Kuten sinä. Se auttaa edes vähän uskomaan, että tälläkin tarinalla voi lopulta olla onnellinen loppu.

  • Valtavasti voimia sekä sinulle että Jounille.

    Teillä on toisenne. Se menee ohi, muuttaa muotoaan ja lopulta antaa sinulle ja heille juuri sen, mitä tarvitsittekin.
    Se oli tämän tehtävä.

    <3 Tiina

    • Elämällä on aina tarkoituksensa, näinä hetkinä vain sitä ei itse pysty näkemään.

  • Lämmin osanottoni!
    Kuten viisas kommentoija jo sanoikin, jokainen käsittelee suruaan – elämäänsä – omalla tavallaan, ja oikein! Ei ole tässä kohtaa väärää tapaa sinun ja teidän suruanne elää. Paljon lämpimiä ajatuksia ja voimia arkeenne.

    • Näin yritän ajatella – tämä on minun elämäni, minun murheeni, minun tapani selvitä siitä. Kiitos kauniista sanoista.

Kommentointi on suljettu.