Eteenpäin, sano mummo lumessa. Ja värjäsi tukan jäänvaaleaksi.

’Olet työkyvytön kunnes toisin todetaan. Se on ajattelumalli joka sinun pitäisi hyväksyä.’ Entä jos en pysty? Vasta viime viikolla itse tunnustin tilanteen oikeasti itselleni, ymmärsin miksi olen ylipäätään sairaslomalla. Että en ole todellakaan työkykyinen. Odotin jotenkin kaiken lähtevän siitä nousukiitoon ja palaavani töihin suunnilleen asap. Sen sijaan työterveys jatkoi sairaslomaani ja olen ollut väsyneempi kuin koskaan. Siis kirjaimellisessa merkityksessä, voisin oikeastaan vain nukkua. Sitä olenkin tehnyt varmaan useiden vuosien edestä, kun mieleni on antanut kokonaan periksi tilanteelle. Ahdistus kaikesta on helpottanut, mutta samaan aikaan tilanteen realisoitumisen kanssa pelko omasta pärjäämisestä on ensimmäistä kertaa noussut mieleen. En minä ole koskaan epäillyt pärjäämistäni vaikka juuri töissä. En aidosti.

Plussana saan pitkästä aikaa oikeaa nautintoa joistakin asioista, kuten hyvästä treenistä, kahvista auringossa (voi aurinko, missä olet?), tätskän murun ilosta, käpertymisestä Jounin kainaloon hänen katsoessaan televisiota tai puhtaista lakanoista. Oli myös mukava saada tovi sitten puhelu esimieheltä, joka toivotti voimia parantumiseen ja tervetulleeksi töihin kun olen valmis. Nyt pitäisi vielä itse muistaa, että huono omatunto töistä tai stressi tekemättömistä asioista ei edesauta tilannetta. Pitää mennä eteenpäin. Ylöspäin.

Treenit on kulkeneet samaan tapaan yhtä vaihtelevasti kuin mieliala. Välillä on ollut tosi hyviä fiiliksiä ja tuntumaa ja toisinaan on olo ollut kuin märällä pyyhkeellä pesukoneessa. Ne päivät olen onnistunut onneksi aika tehokkaasti minimoimaan ja jäämään sitten vaan yksinkertaisesti kotiin jos olo ei ole piristynyt. Olen käyttänyt paljon aikaa kyykyn tekniikan opetteluun, kun kerrankin sitä aikaa on.

Nyt alla on muutamia hyviä päiviä. Mitään kaavaa en löydä sille, mikä tekee tai kääntää päivästä hyvän tai huonon, mutta olo on ollut rauhallisempi, levollisempi. Enitenhän minua on vaivannut ja ahdistanut sellainen yleinen hermostuneisuus ja jännittyneisyys. Olen ollut kuin peura ajovaloissa. En siis kärttyisä, vaan jotenkin pelokas. Kuin odottaen jotain pahaa tapahtuvan.

FullSizeRender-16_opt FullSizeRender-17_optSunnuntaina tätskän murut V ja E kävi kylässä, E tosin vain isänsä kauppareissun ajan viihdytti minua Brio-junaradan kanssa ja toimiliaana emäntänä kävi kantamassa mimmin huoneesta pehmoleluja olkkariin : ). V oli kylässä puolipäivää ja pääsi ajamaan poikien kanssa sähköautoradalla. Se ilo, se innostus! Sen jos saisi purkkiin… Näistä tuli jotenkin itsellekin hyvä mieli ja ’normaali’ olo.

Tänään piristin itseäni  kirjaimellisesti päänhuollolla omalla tukkataikurillani, eli kävin Gyylissä hakemassa väriä päähän. Jesse teki minulle Olaplex-käsittelyn, ja täytyy myöntää että jäänvaaleuden lisäksi tukka on paljon paremmassa kunnossa kuin ennen värjäystä. Harmahtava tyvi katosi ja Helsingin rautaisesta vedestä tarttunut keltaisuus on poissa. Olen kerrankin aivan vahingossa trendin aallonharjalla, sillä Olaplex rantautui Suomeen vasta viime viikolla. En yhtään ihmettele, että Inka oli onnistunut saamaan tukkurilta aineita Gyyliin, ensimmäisten joukossa Suomessa. Sen verran intohimoinen nainen on ammattinsa suhteen. Jenkeissähän käsittelyjä on saanut jo about vuoden päivät. Veikkaan, että saattaa olla vaalennusten kanssa vilskettä lähikuukaudet ainakin sen perusteella miten puhelin soi liikkeessä, joten satuin aikani kanssa hyvään saumaan. Nyt on tukka vaalea ja latvat kunnossa eikä tarvitse hetkeen miettiä tyvikasvua : )

Tukka hyvin, kaikki hyvin?