Fitnesstä ja fiilistelyä

Olin minäkin SM-kisoissa, tietenkin. Katsomon puolella kannustamassa ystäviä ja tuttuja. Älyttömän hienoja itsensä voitamisia, lavaonnistumisia, menestystä ja ylipäätään kauniita naisia ja hyviä esiintymisiä oli saldona. Siis reissu, joka kannatti tehdä, vaikka fiilikset ristiriitaiset olikin.

Oliko sitten kuitenkin haikeaa? Totta kai oli. Hirveä lavakateus! Palo olla itse parrasvaloissa. Samalla kuitenkin se tietoisuus siitä, että en olisi saavuttanut enää mitään lisää SM-lavalla, mitään enempää mihin tähtään. Ei ole vielä sen aika, töitä on tehtävä paaaaaljon sitä ennen. Kaikki tämä kuitenkin vahvisti uskoa omaan tekemiseen ja omaan lajivalintaan. Minä rakastan salia ja kilpailemista, kaikkine offseasonin tuomine kiloineen (oli ne lihasta tai läskiä, kunhan ensin mainittua tulee pääsääntöisesti, heh) ja kisadieetin tuomine vaakapelleilyineen. Kumpikaan ei ole minulle ongelma, este elämiselle tai supervaikeutta arkeen. On vain valintoja.

Mutta niistä kisoista. Oma sarjani, BF alle 163 oli jälleen jäätävän kovatasoinen ja naiset olivat niin upeita. Olin aavistuksen yllättynyt yleisestä pehmeydestä (en tietysti puhu kärjestä, esim. sarjani voittaja oli kaikkea muuta kuin pehmeä!), mutta pakko kai se on takoa itsellekin päähän, että se näyttää olevan sitä, mitä lajissa naisellisuudella haetaan: pehmeyttä sen huolitellun yleisolemuksen lisäksi. Itseni ihannoima kireystaso on enemmän kv-lavojen juttuja. Lihaa oli lavalla joka suuntaan ja niiiiiin kauniita olkapäitä. Olisin todellakin ollut auttamattoman hartiaton siinä seurassa.

Aloin muuten miettimään jo vakavasti hiusten kasvattamista seuraavaan kisaan. Taisin olla toinen niistä kahdesta lyhyttukkaisesta ladysta lavalla tänä syksynä ja vaikka hiukseni oli naisellisesti laitetut, toki pitkä tukka mielletään edelleen enemmän naiselliseksi. Pieniä asioita, mutta olisi epärehellistä uskotella itselle tai sanoa muille, ettei sekin vaikutta jos muutoin tiukille menee. Tuomaritkin ovat ihmisiä, eikä kukaan voi olla täysin objektiivinen. Inka Gyylistä saa minusta siis ainakin hiuspidennysasiakkaan jatkossa, kun seuraavat kisat lähenee.

Poset. Niistä on pakko jakaa myös pari ajatusta: niitä ei voi KOSKAAN harjoitella liikaa. Itse en todellakaan harjoitellut tarpeeksi, koska ne oli minulle (venyttelyn ohella…) se tylsempi osuus harjoituksissa ja sen huomasi Tampereella. Kävelyn videointi olisi ollut myöskin enemmän kuin hyvä idea ja posejen harjoittelu useammin ilman peiliä, valokuvaajan kanssa. Jälkiviisaita huomioitani saa vapaasti hyödyntää, jos lavalle olet ensimmäistä kertaa menossa. Tai tietty vaikka kymmenettä, mutta et ole koskaan moista kokeillut. Valitettavan monesta  nimittäin huomasi lavalla, että samaa poseharjoittelun skippaamista oli ilmassa. Jännitys luo toisille toki omansa, mutta silloin jos koskaan olisi tärkeää posejen napsahtelevan selkäytimestä. Oli myös harmi, että muutamalla kävely oli 12 sentin korkkareilla semmoista kopsuttelua, että olisi varmasti kannattanut mielummin ottaa pari senttiä koroista pois kuin kävellä kuin hevonen. Itse vaihdoin viime tipassa 12 cm Pleaserin Galat 10,5 cm Fabuliciousin Caraan, vaikka olin aavistuksen lyhyempi, jo tuo 1,5 senttiä vaikutti siihen, että kävely oli naisellisempaa ja sujuvampaa ja pohkeet tai jalkaterä ei krampannut niin helposti harjoituksissa – eikä muuten tehnyt sitä sitten lavallakaan. Kannattaa siis kokeilla pariakin kenkiä ennen päätöstä, jos vain mahdollista.

Mitä muuta minä sitten touhotin viime viikon kuin kisakrapulaa ja Nordic Fitness Expoa? Tietenkin ruokaa! Nautin siitä, että mitään ei laitettu vaa’an kautta suuhun (joojoo, reverse-dieting on tärkeää kropan palauttelussa, aloitan heti huomenna!) ja ruokaa sai tehdä ja nauttia koko perheen voimin. Jos nyt ei suklaapaloja ja joitakin karkkeja lasketa, aika fiksusti on syöty kyllä, ilman sitä virallista ruokavaliota. Kyllä tässä palataan ruotuun, mutta tehnyt päälle hyvää saada olla ihan hunningolla. Tai sen verran hunningolla, kun tällänen perfektionisti nyt voi olla. Ehkä siksikin tuon lisäksi minun on annettu olla siellä metässä ruokineni viime viikko, kun rasvaprossat ei koskaan korkeat ole olleet ,joten hotittomasta paisumisesta kisojen jälkeen ei ole suurta pelkoa. Olen käynyt Tallinnassa relaamassa ja syömässä Ribessä kolmen ruokalajin lounaan viineineen (!) ja nauttinut sunnuntain kunniaksi iltapalaksi omatekoisia tapaksia ja Cavaa (!!!) yhdessä hra Valokuvaajan kanssa. En ole kuollut kropan hämmennykseen, menettänyt yöuniani ylimääräisistä kaloreista, kadottanut lihaksiani salitauon aikana tai pysty vieläkään kannattelemaan tuoppia takapuoleeni kerääntyneen rasvan päällä. Vaikka kai sitä vähän on tohon kylkeen tullutkin, nesteen lisäksi. Ajatus ei ole jatkaa ns. holtitonta kasvua, mutta kuten sanoin, pää oli mielissään relauksesta ja siitä, että treenejä tehtiin viikon verran just silloin ja silleen kun hyvältä tuntui. Taisin käydä kahdesti salilla, ja molemmilla kerroilla tekemässä sellaisen lyhyen mutta yhden sarjan verran failureen menevän treenin. Pää kiitti saamastaan huomiosta!

Huomenna aletaan taas syömään vähän enemmän beisikkiä ja palataan vatsalle stressittömämpään ruokavalioon. Vaikka tosiaan pää tykkäsi tästä syö-about-mitä-tahdot afterkisadieetistä, mahani ei niinkään. Alavatsan turvotus on jatkuvaa, samoin ne ikävät vaivat. Minun tapauksessani back to basics siis tarkoittaa loppujenkin viljojen poisjätön lisäksi (nytkin olen syönyt vain kauraa ennen kisadieettiä, vehnälle kun olen allerginen muutenkin) maidotonta ruokavaliota. Maitoa suolistoni kestää huonosti, vaikka se olisi laktoositonta. Maitoa en kisadieetin loppuviikkoina käyttänyt ja lievä atopiani loisti poissaolollaan, vaikka yleensä näin syksyllä se pahenee. Viikko hunningolla ja kappas, huulet ja sormenvälit on auki. Empiirisen kokeen perusteella siis taidan uskoa, että maito ei sovi minulle missään muodossa?

Huomenna takaisin  siis rutiineihin – failuresarjoihin ja mantelimaitokahviin! Kiitos ja nam! :)