Karkkia ja blingblingiä – vai ihan ’vaan’ normisettiä?

Otsikkoon viitaten: Mikä vika on siinä normiarjessa? Minun mielestäni se on ihan parasta. Ei niitä huikeita hetkiä muuten osaisi arvostaa, jos elämä ei näyttäisi välillä heikompaa, mustempaa ja tasaisempaa puolta. Minun, eikä kenenkään tuntemani fitness-kisaajan arki ole kovin hattaraa ja sateenkaaria, vaan aikataulutusta ja työpäiviä, foodpreppiä ja lapsia. Jännästi tuli mieleen tässä kun taas syksyn ekat kisat käytiin ja Instagram on täynnä lähinnä kimalletta.

Kisoihin liittyen en viitsi kirjoittaa analyysia/mielipiteitä/haukuntaa/ihastelua karsinnoista, koska en ollut
a) paikan päällä ja
b) siitä löytyy juttua monesta blogista valmiiksi
+ se tosiseikka, etten tunnu edes tietävän oman lajini arvostelukriteerejä, koska tuomarointi yllättää minut aina.

Älkää ymmärtäkö nyt väärin, olen harvinaisen tietoinen, että tämä on arvostelulaji, eikä perustu mihinkään mitattavissa olevaan asiaan – muuten olisin kyllä valinnut toisin kilpaharrastukseni lajin. Olisi vain mukava itsekin joskus ymmärtää edes sen verran, että pitääkö olla kireä vai pehmeähkö tai onko sillä mitään väliä jos on vaan massaa? Nimim. ’Miten valmentaja on päästäny ton lavalle? Ai se on finaalissa?’. Jep. Just näin paljon minä ymmärrän, joten jätän arvioimiset ihan suosiolla muille.

Onnitella haluan kaikkia, jotka tiensä karsinnoista SM-kisoihin selvittivät. Yksikään ei ole ilman kovaa duunia sinne päässyt, oli mitä mieltä tuloksista tahansa. Erityisesti halaukset minun ihanille BadAss-tiimisiskoille Editalle ja Sarille, olette paikkanne ansainneet! *Ällösöpspusuhali*

Elämää, ei sen vähempää

Normielämään kuuluu kohtuullisen tasaista. Olen saanut pasmat taas jossain määrin kondikseen ja kotiin kuuluu hyvää. Olen alkanut ymmärtää paremmin tarvettani hallita ja kontrolloida asioita, joka on antanut mahdollisuuden miettiä käyttäytymiseni taustoja ja yrittää tehdä haluamiani muutoksia. Pitkällä aikavälillä toivon tämän kaiken auttavan minua hallitsemaan stressiäni paremmin.

Pahin viholliseni  löytyy pääni sisältä, ja se panee koko kroppani sekaisin jos annan sille vallan. Reagoin stressiin hyvin voimakkaasti silloinkin, kun en itse edes ymmärrä stressaavani jostakin asiasta. Useimmiten läheiset tai valmentaja kiinnittää asiaan huomiota ennen minua ja minä kiistän kaiken, ihan vain kun en tunnista tunnetta tai ymmärrä mikä stressiä voisi siinä tilanteessa aiheuttaa.

Photo 13-09-15 14 33 51_opt

Se fiilis, kun olet hetken vapaa kahleistasi

Duuni #stop

Viime viikko meni töitten osalta aika sumussa, kun kolmatta viikkoa mentiin putkeen ja meillä oli pieni adhoc-miekkari tuossa perjantaina, jonka aiheuttamaa väsymystä edelleen hätyytellään. Viimeviikon kalenteri pyyhittiin tyhjäksi kaikesta muusta ja me järjestötiimissä teimme vain miekkaria. Tällä viikolla sen kalenteria katsomalla huomaa, ei päivää ilman kokousta tai metrin mittaista to-do -listaa. Väsymykseen ei muuten varsinaisesti auttanut perjantaina pitämämme miekkari-karonkka, jonka kunniaksi vetäsin napaan skumppaa, margaritaa ja roskaruokaa…

Ja kyllä. Olen kärsinyt siitä vielä tänäänkin (vyötärönauhat ei purista housuissa enää niin pahasti mutta suolisto arvostaa minua edelleen tasan nollan verran).

Photo 18-09-15 11 55 08_optJärjestötiimi valmistautuu historiaan! (Kuvasta kiitos Emma Koskimaa)

Reissuja on duunin ja myös ay-luottamustoimien puolesta tasaiseen tahtiin, ja olen alkanut ymmärtää lentomatkustamisessa ajankäytön ja loungen päälle. Nyt kun stadissa pääsee junalla kentälle, senkin ajan voi käyttää hyödyksi (taksissa mulle tulee vaan paha olo jos yritän lukea/kirjoittaa) ja kun Finnair muisti minua lounge-sisäänpääsyyn oikeuttavalla kortilla, kahvi+hesari nojatuolissa on tullut työmatkan vakiokomboksi koneen lähtöä odotellessa. Pieni hetki rauhoittumiseen ja oikean paperilehden lukuun keskellä hektistä työpäivää on ollut tervetullut lisä. Jaksaa naputella konetta tehokkaammin, kun pää on saanut huilata hetken. Arvostan myös aiempaa enemmän läppäriä, joka käynnistyy kymmenessä sekunnissa ja jonka kannen voi vaan lämästä kiinni kun lopettaa, eikä tarvitse murehtia akun kestosta. Pieniä juttuja, jotka tekee töiden teosta oman työpisteen ulkopuolella toimivampaa.

Photo 22-09-15 19 49 38_optTyöpisteeni lentokoneessa, junassa, kentällä, loungessa, asemalla, hotellissa…

Treenijuna kulkee, aina ei vaan ehdi itse mukaan…

LPhoto 22-09-15 10 55 38_optuomenpoisto selästä on häirinnyt vähän treenejä, ja pari viikkoa paukutellaan vaan olkapäitä ja jalkoja, jotta haava ei repeydy ja paranee kunnolla. Minulla oli yksi vähän outo kaksivärinen luomi selässä, jonka halusin pois jo ihan mielenrauhan takia. Läheisen ihosyöpä on sen verran hyvin muistissa.

Sain tästä hyvän syyn (pakon) välillä hierotuttaa jalkojakin ainaisen niskan ja selän sijaan, ja ouou sviipit minkä mulle teitte. Tsiisus, ei minun jalkojen edes pitänyt olla jumissa! Kattokaa ny ->

Kauhistelijoille tiedoksi, että kyllä, sattuu se hieronta jos on saanut lihakset ihan juntturaan niin kuin minä yleensä saan, mutta olen mustelmaherkkä. Ei hieroja minua kuitenkaan ole hakannut , oli vain sellaset tennispallot reisien ulkosyrjissä, jotka piti saada pehmenemään. Vinkkinä jos etsit hyvää hierojaa, Mayor’silla toimii Erno. Ei sovellu niille, jotka haluavat vain rentoutua ja tulla hivellellyksi, mutta jos kaipaat oikeasti kunnon hierontaa, peukku! Mustelmat ei kuulu hintaan, ne oli mulle ihan bonarina, kun olin yrittänyt aukaista itsekin jo aiemmin kalvoja sellaisen fascia-muovipalan avulla.

Lopuksi tsemppiä preppeihin kaikille Ouluun menijöille, itse menen entisen työpaikkani alumni-iltaan nauttimaan antifitness –tyyliin ravintola Perhon antimista. Sunnuntaina onkin rakkaan kummityttöni, tätskän pikkumurun 2 v. synttärit, joten kakkua on tiedossa offilaiselle ;).

Mutta koska elämässä on karkkiakin, sitä on tiedossa myös blogin lukijoille piakkoin – kiitos uuden rakkauteni Baseativan. Stay tuned!

Photo 18-09-15 13 08 03_opt

2 vastausta artikkeliin ”Karkkia ja blingblingiä – vai ihan ’vaan’ normisettiä?”

  • Se on se ikuinen ongelma, jonka kanssa itsekin painin. Kontrollin tarve ja perfektionismi kun ovat ainakin itselläni vain tapoja hallita huonoa itsetuntoa. Sitä mittaa helposti omaa arvoaan ja onnistumisen tunteita sillä, kuinka hyvin pysyy annettujen raamien sisässä – ja niitähän fitnessissä riittää. Huono omatunto ja itsekunnioituksen puute iskevät heti, kun näistä raameista luistaa liikaa, vaikka salaa ihailenkin naisia, jotka voivat juoda vapauneesti skumppaa ja iloita irtosuhteista ja elämästä. Vaikka kropassa on löysää niin heillä tuntuu olevan elämässä aidosti hauskempaa kuin itselläni on ollut aikoihin. Itsestäni ei kuitenkaan tuohon ole, kaikessa on aina mukana se takaraivossa nalkuttava kontrolli. Kuitenkin itsekontrolli ja itsekuri ovat melko halveksuttavia piirteitä ihmisessä kun se menee vähänkin liian pitkälle – lopputuloksena on iloton, ankea ja ahdistunut ihminen, joka ei ainakaan meillä tunnu saavan edes omaa puolisoaan nauramaan. Tätä tai sitä edellistä. Puhumattakaan välillä muista asioista… Pitkään luulin, että se itsekuri on ihailtava piirre naisessa, mutta ainakin miesten mielestä se tuntuu olevan lähinnä negatiivinen. Lohduttavaa lukea muiden kamppailevan samojen haasteiden parissa, vaikka en tietenkään halua yleistää! Itse mietin, että onkohan fitness kuitenkaan se oikea valinta, koska sen luomat raamit ovat liian keinotekoisia pitämään psyykettä kasassa. En kuitenkaan pysty luopumaankaan . Ajatus täydestä vapaudesta (ja liikunnasta vain liikunnan ilon vuoksi) on aivan liian ahdistava. Huh, ehkä joku päivä! Tsemppiä!

    • Itse käytän kontrollointia ja asioiden hallintaa suojamekanismina ahdistusta vastaan, jonka laukaisee erilaiset kokemukset lapsuudessa ja elämässä ylipäätään.

      Ahdistuneena järjestelen tavaroita (astioita kaappiin, tavaroita pöydällä, koruja laatikossa, vaatteita kaapissa), nipotan asioista (sukista lattialla, pesemättömistä pyykeistä, tyhjentämättömästä astianpesukoneesta, likaisesta hellasta, unohdetuista asioista… you name it), olen tarkka omista tavaroistani (kuka on käyttänyt minun hiuslakkaa? missä on minun kahvimuki?) ja erityisesti suojelen omaa tilaani eli vetäydyn.

      Itselläni tämä ei siis liity varsinaisesti itsekuriin millään lailla, vaan opittuihin toimintamalleihin. On hyvä että käyt läpi pohdiskeluja omalta osaltasi, koska aina on vaara, että liika säntillisyys vie psyyken ja fyysisenkin terveyden mennessään.

Kommentointi on suljettu.