Kropan kuuntelu (liian viisasten laji?)

Kuten otsikosta päätellä saattaa, täällä on kipuiltu taas itsensä kanssa. Olen vuosien saatossa opetellut, kuten kaikki lajin harrastajat, kuuntelemaan omaa kroppaani aika tarkasti. Sanomattakin lie selvä, että minä kuulun siihen ryhmään, joka kuitenkin on aina ensin tehnyt kaiken kantapään kautta?

Nykyään minusta usein tuntuu, että kroppa kertoo kaiken ja välillä liikaakin. Milloin kaipaa ylipäätään ruokaa, milloin enemmän tai vähemmän rasvaa, milloin kuitua lisää tai pois, milloin huoltoa, hierontaa, lepoa. Kyse on puhtaasti vain siitä, kuuntelenko minä oikeasti.

Treenijakoa muutettiin kolme viikkoa sitten niin, että kierto on 7 päivää, johon tulee 8 treeniä ja yksi lepo. Käytännössä olen maanantait pitänyt duunin takia lepona ja sitten tehnyt kahtena päivänä tuplatreenit. Maanantait olen maaliskuun loppuun saakka reissussa, yleensä yön yli ja duunipäivä venyy helposti 14 tuntiseksi lentoineen. Tämä on rasittanut kroppaa huomattavasti enemmän kuin kuvittelelin. Olen tiistaisin aina ihan kuollut jos väsymyksen määrällä mitataan. On ollut todella vaikeaa uskoa, että matkustaminen vaikuttaisi minuun noin paljoa, enkä ole kauheasti antanut aamuväsymykselle merkitystä. Lihakseni on saattaneet olla kipeät treenistä vielä melkein viikon päästä, kun yleensä domssit on ilmaantuneet päivän päästä ja kadonneet seuraavana.

Samalla treenikierron kanssa tsekattiin ruokkis ja laitettiin makrot hiukan alakanttiin. Tarkoituksena on vain pystyä taas seuraamaan viikkotasolla painon käyttäytymistä (olen viimeiset kuukaudet mennyt mutu-tuntumalla…) ja alkaa sitten nostamaan makroja takaisin sinne viime offin yli kolmeentonniin. Siis herätellään aineenvaihduntaa ja/tai varmistetaan että se toimii, ennen kuin lämästään kunnon basmatiriisipaketit pöytään. Yksittäisenä tekijänä kulutuksen suuruus vs. ruoan määrä ei vaikuta palautumiseen erityisemmin, eikä mielihaluihin kukaan ole kuollut (tietääkseni). Tämä osaltaan yhdistettynä kaikkeen muuhun vaikutti tässä tilanteessa kuitenkin palautumiskapasiteettiini ennalta arvaamattomasti.

Minähän myös nukun todella huonolaatuisesti, joka luo omat haasteensa jaksamiseen ajoittain. Tarvitsen tuntimäärällisesti enemmän unta, koska nukun niin pätkittäin. Yöt eivät kuitenkaan ole veljeksiä, ja joskus olen virkeä 7h jälkeen ja joskus 12h jälkeen ei meinaa päästä ylös sängystä. Viimeisen kuukauden on ollut huonompaa aikaa unen kannalta ja olen kuorsannut todellakin kuin sika. Työstressi, kotona jännitystä aiheuttaneet asiat ja kiire on vaikuttaneet uneen, ja väsymyksestä huolimatta nukkuminen on ollut huonoa.

Kaikki nämä on johtaneet yhdessä siihen, että kroppa on nyt viikon verran yrittänyt kertoa, että jokin on vialla. Lihakset ovat treenin jälkeen tavallista pidempään arat, väsymys on kaatanut minut iltaisin sohvalle (vaikka itse olen sanonut itselleni vain ’haluavani’ istua tovin), ajatukset tökkii ja kiertää kehää, ulosanti on tavallista vähäisempää ja töksähtelevämpää enkä ole jaksanut kokkailla kuin pakosta. Yksinkertaisesti en palaudu kuten pitäisi. Pohdittuani asiaa ensin itsekseni ja ihmeteltyäni sitä valmentajalle, päädyimme ottamaan kevennyksen tähän väliin. 3 päivää totaalilepoa.

Tässä huomattiin taas konkreettisesti valmentajan tarve, vaikka itsekin (ainakin teoriassa) itseään osaisi valmentaa: objektiivisuus on mahdotonta kun kyse on itsestä. Minä tarvitsen jonkun, joka kertoo mitä tehdä kun minä itse huojun, enkä luota itseeni. Jonkun joka opponoi ajatuksiani ja vahvistaa sen, mitä järkeni minulle yrittää sanoa, eikä sitä miltä minusta vain tuntuu. Pelkkiin tunteisiini minä en tällaisissa asioissa voi luottaa ajatusvääristymieni takia.

FullSizeRender-11Kevennys, day 1: Vastoin kaikkia odotuksia en ole levinnyt vielä käsiin! Maha ei ole pullahtanut kuin pullataikina eikä persiis levahtanut kolmen leivän uuniksi (koska niin tietenkin käy pakolla, huomaamatta ja ihan välittömästi! … ). Tai siis ei ole levinnyt käsiin kuin pään osalta. Se osa onkin sitten vaan p***eestä. Tunnen itseni lusmuksi. Ajatusleikki on jo tuttu. Entä jos minua vain kehtuuttaakin koko homma ja sänky olisi kivempi paikka klo 6 aamulla kuin sali (mikä muuten on ihan totta, se on!)? Että en oikeasti ole väsynyt tai levon tarpeessa, vaan minua ei vain nappaa? Sekin puhuisi yksinään jo levon tarpeesta, jos ei nappaisi toviin, mutta joudun aina käymään tämän itseni kanssa läpi. Minun psyykkeeni on sellainen, että minun on äärimmäisen vaikea luovuttaa. Kyllä. Sellaiseksi minä luen levon tarpeen, oman kehoni ja mieleni heikkoudeksi. Tiedän, että vielä näillä treenimäärillä kroppani ei pitäisi reagoida näin, mutta tässä aina meinaa unohtaa kokonaisuuden. Ihminen on psyykkis-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus, ja muu elämässäni meneillään oleva vaikuttaa dramaattisestikin palautumiskapasiteettiini treeneistä.

Tässä on työmaata vielä toviksi, mutta edes olen tunnistanut tähän liittyvän ajatusvääristymän. Kuten valkku sanoi, ei ole heikkoutta vaan fiksuutta myöntää levon tarve itselle ja kuunnella kroppaansa.
Se tekee urheilijan.

Iso kysymys nyt on, miten tämän voisi välttää jatkossa. Töitä en voi (laskujen maksaminen kaikessa ärsyttävyydessään on ihan tarpeellista toimintaa) enkä halua lopettaa, treenaus on minun pääni henkireikä ja ohjaukset ovat tällä hetkellä elämässäni ainoa asia, josta tunnistan ja ennen kaikkea tunnustan myös itselleni saavani onnistumisen kokemuksia. Tämän lisäksi haluan antaa aikaa rakkaalleni ja perheelle sekä ystäville. Yhtälö on vain aika mahdoton, jos meinaa nukkuakin sen 8-10h. Elän aikataulutettua elämää, joka sopii luonteelleni loistavasti, mutta viime aikojen minuuttiaikataulu joka päivä luo aikamoisen stressin.

Jostain pitää luopua, että saa jotain muuta?

Artikkelikuva: Jouni Rajala Photography

2 vastausta artikkeliin ”Kropan kuuntelu (liian viisasten laji?)”

  • Moi, hyvä pohdiskelu. Ei välttämättä tarvitse jostain luopua reenaamisen takia, mutta eri asiat pitää vaan jaksottaa. Yleensä ihminen tulee keväällä ja kesällä vähemmällä unella toimeen eli sen ajan voi käyttää hyväksi !

    • Kiitos!
      Minulla on kumma taipumus tuntea itseni väsyneeksi nimenomaan keväällä. Lisääntyvä valo alkaa vaikuttamaan vasta joskus kesäkuussa. Mutta kyllä, jonkinlaista priorisointia pitää alkaa tekemään, ja miettiä ohjaustenkin keskittämistä yhteen päivään mahdollisuuksien mukaan.

Kommentointi on suljettu.