Kun ahdistus vie sinua

Taloyhtiön glögit on juotu. Olimme auttamassa puheenjohtajaa tilan järjestelyissä ja istuimme tunnin ajan seurustelemassa vieraiden, meitä reippaasti vanhempien ihmisten kanssa. Tilanne on meille molemmille todella paljon energiaa vievä. Nälkäkin jo aika kova, joten päätetään lähteä kauppaan.

Matkalla yritetään puhua niitä näitä keveitä, jotta emme aina puhuisi vain huonoista jutuista, pieleen menneistä asioista, epäonnistumisista (minä) tai ongelmsitamme (kyllä, niitä on, kaikilla). Lähtiessä olen varmistanut, että Jounilla on avaimet ja pankkikortti, koska minulla ei ole edes taskuja. Pyöritään aikamme kaupassa, koska mitään ei löydy eikä keksitä mitä syödä. Kassalla sitten selviää, kun olen pakannut jo kaiken, että lompakko onkin kotona. Ensireaktioni? Aivan. ’Eikö sulla ole korttia? Mähän kysyin!’. Se tulee niin selkärangasta, että en edes tajua sitä ennen kuin se on ulkona.

Hra Valokuvaaja toteaa rauhallisesti kassaneidille, että hänen pitää hakea lompakko kotoa ja lähtee ulos kaupasta. Minä jään odottamaan, mutta hetken kuluttua tunnen oloni noloksi seisoessani ostosten vieressä kassalla ja lähden perään. Kun saan Jounin kiinni kodin alaovella, hän kysyy että mitä nyt, ja minä ahdistuneena omasta epäonnistumisestani käyttäytymiseni suhteen totean vain, että tulin perään kun nolotti jäädä. Hän huutaa takaisin, että yritänkö oikein saada hänen olonsa vielä pahemmaksi, että hänellehän tämä oli todella noloa. Että voisinko yrittää edes käyttäytyä.

Panikoin täysin. En sano mitään. Jään odottamaan talon alakertaan, että Jouni käy hakemassa kotoa lompakon. Mitä ajattelen? Että olisimpa ottanut itse sen kortin, kuten meinasin, niin tätä ei olisi tapahtunut. En sentään sano sitä ääneen, vaikka kontrollini ei tässä vaiheessa ahdistusta ole enää kovin vahva. Kävellessä takaisin kauppaan Jouni paasaa minulle siitä, miten en vaan voi käyttäytyä noin, miten normaali reaktio olisi tilanteessa ollut enemmänkin todeta että ’oho, no haetaan se, ei tässä mitään hätää’.  Minä en vain nähtävästi pysty siihen, vieläkään. Lauon mitä sattuu. Loppu ostostenhakureissusta meneekin hiljaisuudessa, minun yrittäessä hallita ahdistuneisuuttani näpräämällä hanskoja, takinreunaa, puristamalla käsiä nyrkkiin ja yrittämällä olla olematta. Yrittämällä kontrolloida edes jotakin.

Kotona viimein saan sanottua ’anteeksi’. Että en tarkoittanut pahentaa hänen oloaan. Pakenen ahdistuneena suihkuun, jossa istun lattialla kunnes olen saanut itseni kasaan. Tiedän, että taas pitäisi tämän jälkeen puhua minusta, meistä, ongelmista ja olemattomista ratkaisuista (kuten itse ne koen, kun en itse ymmärrä vieläkään kaikkea omassa käytöksessäni enkä löydä ratkaisuja siihen mitä en ymmärrä).

Tullessani suihkusta Jouni pyytää anteeksi omaa reaktiotaan, joka olisi voinut olla hallitumpi ja rakentavammin sanottu. Kerron, että koen ansainneeni huudon ja pahan olon, kerran aiheutin sitä hänelle – ihmiselle, jota rakastan. Että en nähtävästi osaa olla edes paria tuntia ärsyttämättä. Että parempi olisi olla kokonaan puhumatta, niin en sanoisi jotain tyhmää.

Yritämme käydä läpi onnistumisiani, jotta en kokisi epäonnistuvani kaikessa. Ja erityiseti, jotta oppisin näkemään ja myöntämään omat onnistumiseni ja arvostamaan niitä. Ahdistun siitäkin. En halua puhua itsestäni.

Pahinta tietenkin on, että minä uskon kaiken tämän ollessani ahdistunut. Että olen epäonnnistuja ja tuon ihmisille vain pahaa. Että ansainnut pahan oloni, olen ansainnut mahdolliset huudot ja muiden ärtymykset sanoi Jouni mitä tahansa. Yritti hän miten tahansa saada minut uskomaan itseeni ja luottamaan, että opin vielä. Että pystyn muuttumaan, että kaikki on joskus toisin. Että ahdistus helpottaa vielä. Että joku päivä minä voitan, ja olen se ihminen, joka haluan olla. Koska siitähän tässä on kyse, että en ole onnellinen itseni kanssa näin.

Että joku päivä kaikki tämä kipuilu on ollut sen arvoista. Meille molemmille.

Yksi vastaus artikkeliin ”Kun ahdistus vie sinua”

  • Samaa maata. Joskus, tai useinkin, tulee hetkiä, jolloin näkee, kuinka sammakko hyppää suusta, ennenkuin kerkeää tarpeeksi maistella, kannattaako mokomaa kurnuttajaa päästää liikenteeseen.
    Itse olen huomannut hyötyväni siitä, että yritän tiedostaa nämä ajatusvääristymäni. Ne ovat juuri niitä, mitkä saavat pään sisällä ajatuksen kulkemaan tuttua rataa, sen sijaan, että ehtisi miettiä omaa reaktiota ja tunnetta, mitä OIKEASTI voisin tehdä. Miten OIKEASTI minun kannattaisi reagoida. Ja tärkeimpänä, MIKSi minusta tuntuu tässä hetkessä juuri tältä.
    Pelko ja häpeä ovat yleensä aina ne kaksi, mitkä sieltä löytyy. Uuden ajattelumallin reititys on tuskaisan hidasta, mutta metrikin kerrallaan on ollut voitto.

Kommentointi on suljettu.