Kyykkää nainen, kyykkää!

Näissä tunnelmissa mennyt viime viikko ja tämäkin – tähän päivään. Kyykkyä on hiottu ja välillä se tuntuu ja näyttää hyvältä, välillä rutisee ja ratisee ja kippailee eteen. Äärimmäisen motivoivaa tosin on näin ’alussa’ sarjapainojen nousu. Kolme viikkoa sitten harjoittelin ihastuttavalla 40 kilolla, kaksi viikkoa sitten uskaltauduin tekemään 5*12 sarjat 50 kilolla ja koutsin kanssa 70:llä kutosia. Viime viikolla nousi yksin pari seiskakymppiä ja kuusvitosia. Pää alkaa uskoa, että jalat kantaa ; ) .

Oma elopaino näpyttelee edelleen jonkun kilon yli viidessäkympissä, taas lisää ruokaa siis odotellessa. Vapun relasin kyllä täysin ja söin mitä mieli teki, mutta ei sinne nyt kyllä ihmeitä uponnut. Melkein petyin, miten vähän sitten teki mieli herkkuja kun oli maha täys ruokaa.  Ei tarttunut edes vappu-hippa-hurlumhei-rasvoja vissiin, vaikka mää niin söin tacoja ja kotikutoisia burgereitä bataattiranuilla. Kova elämä. Onneksi sentään karkit maistui.

Kovasta elämästä puheenollen, olen tässä kahden työviikon aikana ehtinyt vastata ehkä vain noin sata + n kertaa kysymykseen kuinka voin. Hohhoijaa. Siis älkää ymmärtäkö väärin, tietysti on ihana huomata, että ihmisiä kiinnostaa ja kollegat ovat huolissaan voinnistani, mutta ei minulla ole oikein vastausta. Ainakaan sellaista, jonka oletan ihmisten haluavan kuulla. Voin paremmin kuin kuukausi sitten, mutta hidasta tämä on. Edelleen on aamuja, kun en jaksaisi avata silmiä ja päiviä kun töissä ajatukset karkailee ja olo on kuin viiden markan blondilla, enkä tiedä miksi seison kahvihuoneessa vessapaperirulla kädessäni (huom täysin kuvitteellinen esimerkki!). Pidän työstäni ja työkavereistani, he ovat iso syy miksi töissä on mukavaa, mutta kyse ei ole näistä asioista. Ei siitä ettenkö haluaisi työskennellä, ettenkö kokisi että minulla on loistava työpaikka, etteikö työkaverit olisi edelleen mahtavia, vaan siitä, että voimavarani ovat edelleen kovin kovin rajalliset. Vähän kuin jalka olisi murtunut ja nyt sitten nilkutan eteenpäin ilman keppejä. Jalka kestää alla ja toimii, mutta ei ole vielä kyllä juoksukunnossa.

Olipa muuten harvinaisen idioottimainen vertaus. But you get the point.

Ja mikä tässä päivässä sitten oli, että tunnelmat päättyi? Noh, sellainen perinteinen kaikki-on-huonosti -päivä. Lisänä jäätävä alavatsakipu, joka ei vaan mene pois. Mä en tiedä miten naiset, jotka kärsii kuukautiskivuista selviää, kun itse olen ihan uliuli jo yhdessä päivässä. Ei tule kyykkyjä tänään! Pää muistuttelee ikävästi viime syksyn episodista, jossa päädyin vuorokaudeksi sairaalahoitoon mystisten alavatsakipujen takia, eikä niiden uusiutumisesta stressaaminen ainakaan auta asiaa.

Huomenna on uusi päivä, right?