Minä ja mun tukka, ei mikään helppo pari!

Olen ronkeli hiusteni suhteen. Enkä sillä lailla perinteisen ronkeli, että vääntäisin hinnoista tai siitä onko joku tupsu pidempi kuin toinen. Olen nirson tarkka siitä, että hiukseni ovat täynnä pyörteitä, niitä on paljon ja ne ovat ohuet ja niitä pitää osata leikata taidolla, koska kaikki saksien jäljet todellakin jättävät jäljet lyhyeen niskatukkaani.

Hiukseni leikkasi pitkään serkkuni Kati, joka oli töissä Sirpa Mansnerilla. Kävin milloin hänellä töissä, milloin vessakampaamossa hänen kotonaan leikattavana. Kati tiesi pyörteet ja osasi leikata lyhyttä tukkaa ja mikä tärkeintä, tiesi tyylini. Ja samalla lelli minut piloille: opin, ettei minun tarvitse sanoa kuin että ’tee niille jotain’, ja Kati teki. Aina jotain, aina kivaa. Aina minulle ja tyyliini sopivaa.

Sitten Kati lopetti ja siirtyi opettamaan. Kriisi. Paniikki. Tukkahätä.

Ehdin käydä aika monessa kampaamossa hiuksineni, milloin ihan mallikuvan kera, milloin selittäen koko verbaalista lahjakkuuttani hyödyntäen mitä halusin ja miten hiukset pitäisi leikata. Aina lähdin pettyneenä. Vuosi sitten hra Valokuvaaja vinkkasi minulle Inkasta ja Inkan omistamasta Studio Gyylistä, jonka nettisivuja hän hoitaa aina tarpeen vaatiessa. Myös hänen hyvä ystävänsä nti M käy Inkalla, ja kuuntelin enemmän kuin epäuskoisena vuolaita kehuja Inkan värjäystaidoista. Menin kuitenkin testaamaan, koska hävittävääkään ei ollut: en ollut löytänyt kampajaa, joka olisi osannut leikata hiukseni niin, ettei ne vaatineet järjettömää laittamista joka aamu ( asiaan vihkiytyneet tuntevat lyhyen tukan kirouksen). Noh, kappas! Kerrankin kannatti eikä kehujat ainakaan suurennelleet tarinoitaan. Inkan rento tyyli yhdistettynä vankkaan ammattitaitoon jätti jo ensimmäisestä käynnistä sen fiiliksen, että nainen osaa asiansa ja hänelle myös uskaltaa sanoa, jos joku juttu ei miellytä tai haluan sen tehtävän erilailla. Me suomalaisethan emme anna yleensä palautetta kuin jaloillamme, ja siihen itsekin monesti syyllistyn. Tuli varattua toinen aika, ja kolmas… Nyt syksyllä Inka leikkasi ja värjäsi myös kisatukkani. Sen ihanan hopeanvaalean, päältä pitkän ja sivuilta lyhyen kimaran. Sen, jota en kenenkään muun käsiin olisi antanut.

Pari viikkoa sitten iski taas tukkakriisi, kuten aina yllättäen ja kutsumatta, jännästi about kuukauden välein? Tällä kertaa vaan Inkalle ei ollut tarpeeksi pitkiä vapaita aikoja (vinkvink, jos Inkalle haluat, ennakoi. Ainakin kuukausi.) joten vaihtoehdot oli a) pärjätä tai b) mennä hänen kollegalleen, Mikalle tai Jesselle. Ilmeisesti tukkakriisi oli kriittisessä pisteessä, koska päädyin varaamaan ajan symppiksen oloiselle Mikalle – loogisesti päätellen, että jos Inka hänet on Gyyliin ottanut, ei mies voi olla huono ; ). Missä lie pistoksissa olinkaan mennessäni, kun ensin olin paikalla tunnin liian aikaisin (syytän maanantaita) ja sitten annoin vielä herra Maestrolle vapaat kädet (se oli vaan niin ihana!). Tuloksen näette alta, se puhukoon puolestaan. Ei syysharmaus harmita yhtään niin paljoa. Tällä samalla lauseella perustelen myös uusimman tatuointini väriskaalaan, mutta siitä toinen kerta.

Nyt mä lähden hakemaan makeuttamattomaan mantelimaitoon tehtyä cappucinoa Be Good Bar’ista. (en mä vaikea ole). Just because I can!

Photo 10-11-14 18 55 58_opt Photo 10-11-14 18 56 02_opt