Mitään annettavaa?

Olo on ollut aika tyhjä viimeiset pari kuukautta, ja on tuntunut taas ettei tännekään ole mitään kerrottavaa. Oon treenaillu (mitä nyt 2,5 viikkoa olin levossa tuossa maaliskuun paikkeilla), syöny (myös karkkia), käyny töissä (välillä väsyneenä), saanut toisen keskenmenon ja pyörinyt himassa jäljelle jäävän ajan (eli ahdistunut asioista, jotka pitäisi olevinaan hoitaa, kuten siivoaminen). Ei jaksa edes hävettää, etten ole saanut aikaiseksi kirjoitettua, kun on vaan ollut niin keskittynyt jaksamaan päivät.

Siinä ne oikeasti oli, kuulumiset.

Tämän lisäksi olen toki ollut huolissani erinäisistä asioista, 24/7 stressaantunut ja aika ajoin ahdistunut lamaantumiseen saakka ja kruununa sitten kotonakin on asiat menneet ajoittain hyvin nihkeästi. Muutaman kerran on taas tullut mieleen, että tiedän mihin tämä jatkuva väsymys johtaa, jos en saa jotenkin koppia. On vaan niin paljon kaikkea, jota pitäisi hoitaa. Pitäisi tehdä. Pitäisi jaksaa.

Onneksi kevät tuli viimein, ja jotenkin aurinko on nostanut mielialaakin. Klo 7 kellon herätys ja koiran aamupissalle vieminen ei ole olleet yhtään niin tuskaisia kokemuksia, kun ulkona vastassa on ollut aamuauringon säteet ja Alppilasta on kantautunut Meiran kahvipaahtimon tuoksu. Kummallinen tuo ihmiskeho ja -mieli, miten se reagoi valoon.

Töissäkin helpotti henkisesti, kun äitiyslomalle kuun lopussa jäävän esimieheni paikkaaja ilmoitettiin. Kyllä, esimieheni on raskaana, ja olen hyvin ristiriitaisin tuntein seurannut tilannetta koko kevään. Voinette kuvitella, miten hankalaa on ollut olla iloinen, vaikkei hänen onnensa ole mitenkään pois minulta. Älkää käsittäkö väärin – ei minun takiani kukaan voi elää töissä jotenkin olemalla muuta kuin on, en sitä halua, en silkkihansikaskohtelua. Olen vain seuraillut omia tunteitani asian suhteen, ja ollut nolonakin siitä, miten kateellinen itsekin joskus on. Toinen keskenmeno nosti nämä tunteet uudelleen pintaan. Mutta ei siitä nyt, koska olen tällä kertaa vain niin vihainen koko asiasta, etten sitä pysty käsittelemään enempää.

Mutta siihen henkiseen helpotukseen. Olen hyvä sietämään painetta, suorastaan liiankin hyvä. Epävarmuudensietokykyni sen sijaan on matala, ja nyt, kun töissä on eletty yli vuosi odottavien mielin siitä, syntyykö Suomeen uusi keskusjärjestö ja vaihtuuko sitä kautta työnantaja ja nyt keväällä koko tiimi on ollut tilanteessa, jossa tiimin luotsaajasta kevään jälkeen ei ole ollut tietoa, on sietokyky ollut viime aikoina todella matalalla. Ärsyttävän matalalla, kun olen tottunut itse ihan muuhun – en siedä vieläkään itseltäni moista heikkoutta.  Kuun alussa meille esiteltiin uusi lähiesimies, joka vetää tiimiämme esimiehemme äitiysloman ajan, ja muutenkin jatko ainakin työpaikan, jos ei nyt vielä täysin toimenkuvan suhteen, on selkiytynyt. Se on näkynyt itsellä suurena huojentumisena ja työkyvyn nousemisena. Tästä kaikesta voi päätellä vain sen, että oma epävarmuudensietokykyni ei ole vielä sillä tasolla viime vuoden pitkän sairasloman jälkeen, kuin mitä työelämä kaipaa.

Viimeisenä, muttei vähäisimpänä ’just because now I can’ -lista:

  • syö sushia (sitä raakaa kalaa!)
  • juo pullo jääkylmää cavaa
  • ota olut
  • hommaa naudan ulkofilettä ja pyydä Jounia paistamaan se mediumiksi
  • ota melatonia läjä ja nuku hyvin (tai ainakin leiki nukkuvasi, koska melatoniini)
  • juo kahvia just niin paljon kuin huvittaa

<23.5. tekstiä editoitu väärinkäsitysten välttämiseksi>

Yksi vastaus artikkeliin ”Mitään annettavaa?”

  • ❤ ❤ Olen niin pahoillani!! Ei tänne kuulu yhtään parempaa, kerron kunhan nähdään!! Meille molemmille nyt iso voimahali!! ❤ ❤

Kommentointi on suljettu.