Perfektionismikin on sairaus.

Kirjoitan tekstiä, jota en kuvitellut koskaan omalta kohdaltani joutuvani kirjoittamaan. Jonka aihe, syy, jotenkin hävettää minua, on itselleni kauhean nolo asia ja suuri heikkous minussa. Nimittäin oma väsymykseni, takaisin hiipinyt masennus ja täysi sokeus näiden itselleen tunnustamisen kanssa. Ainakaan ajoissa. Miksi sitten kirjoitan? Jotta ehkä joku muu osaisi tehdä toisin kuin minä. Tunnustaa heikkoutensa ja olla sitä kautta vahva.

Olen nyt kolmatta viikkoa sairaslomalla, joka alkoi ihan vain väsymyksestä. Siitä, että kroppani oli päätäni viisaampi ja kertoi niin lihaskivuin kuin univaikeuksin, että olen loppu. Siitä, etten yksi aamu vain yksinkertaisesti jaksanut nousta sängystä ja ilmoitin itseni sairaaksi. Kun sitä jatkui toisen päivän, menin työterveyteen. Tänään työterveys antoi kasan lääkkeitä unettomuuteen ja jatkoi sairaslomaani pääsiäiseen, eli yhteensä olen töistä poissa 5 viikkoa.

Viisi tyhmää viikkoa. Tyhmää, koska en osannut kuunnella itseäni. En kai halunnut (=olla heikko). En sittenkään, kun työväsymys vei unet ja henkilökohtaisessa elämässä alkoi traumat nousta pintaan erinäisten tapahtumien kautta. En sittenkään, kun itkin kaikesta mahdollisesta puolisolleni joka päivä, joka ikinen päivä kun tunsin vain ahdistusta. Ja nyt sairaslomalla sitten tunnen itseni maailman suurimmaksi lusmuksi levätessäni ja yrittäessäni avata tunnelukkoja. Tahtoisin rutiineihin, töihin, mutta minua viisaammat päättivät toisin. Jouduin kyllä myöntämään lääkärille, etten ole objektiivinen arvioimaan omaa työkykyäni. En ainakaan enää, en näiden virheiden jälkeen.

Olen aina suoriutunut töissä. Olen aina ollut tunnollinen, tehokas, asiantunteva, pätevä. Sama mitä sisälläni on liikkunut, olen saanut pidettyä sen näkymättömissä. Muistan vain kaksi poikkeusta: ennen niskaleikkausta olin peloissani, ja se näkyi töissä joskus lyhyenä pinnana. Toinen oli viime keväänä, kun purskahdin itkuun kesken erään palaverini. Minä. Itkeminen töissä on painunut noloista noloimpana takaraivooni. Näytin tunteeni, murruin, en ollut se asiantuntija, se rooli, joka töissä olen.

En ollutkaan kone. Ja sekös täydellisyyteen pyrkivää masensi entisestään.

Minäkään en pysty kaikkeen. Jaksa kaikkea. Se on tavallaan helppo vain sanoa, mutta vaikea tunnustaa itselleen ja oikeasti uskoa. Olen aina ollut jossain määrin perfektionisti itseni suhteen ja suorittanut minulle tärkeät asiat, kuten treenit, syömiset ja erityisesti työn pilkun tarkasti, ja ehkä nyt tässä tilanteessa ajatellen, liiankin korkealla moraalilla. Syömisen kanssa opin relaamaan viimeistään kisojen jälkeen, ja treenien suhteen olen aika pitkällä oman kroppani kuuntelussa. Mutta se pääni. Se ei ole koskaan pettänyt minua, vaan aina vastannut korkeisiin odotuksiini ja kohoaviin vaatimuksiini. Kestänyt paineen, stressin, väsymyksen, mielialan vaihtelut, tavoitteeni, pettymykseni. Tuntuu kuin olisin vain kompastunut pienen pieneen kiveen ja maailma olisi kaatunut päälleni.

Puoliso sanoi minulle tässä yksi päivä, että minulla on aivan uskomaton paineensietokyky. Moni olisi jo murtunut, ja hänkin on tavallaan odottanut viimeistään viime keväästä saakka, milloin kaadun. Ja kyllä, hän sanoi siitä jo silloin, kun sain ensimmäisen paniikkikohtauksen ja itkin hysteerisesti itseni uneen toukokuussa. Uskoinko? No älä, sinäkin arvasit? Kesäloma oli ihan nurkan takana ja mielestäni vastaus kaikkeen. Itse en ole pitänyt työtilannettani koskaan mitenkään mahdottomana. En edes nyt, kun olen tehnyt kahta toimenkuvaa melkein 2,5 kk. Olin vain päättänyt selviytyä ja suoriutua, tehdä kuten minulta odotettiin. Ja tein kaiken edelleen kuten ennenkin, yhtä korkeilla laatuvaatimuksilla – vaikka sitä minulta ei ehkä odotettu. Emme selkeästi päässeet pääni ja kroppani kanssa yhteisymmärrykseen päätöksestä, ja kun annoin itselleni sinä yhtenä maanantai-aamuna luvan olla väsynyt ja jäädä sänkyyn, minä romahdin.

Minun pitäisi kyetä laskemaan omia standardejani edes sille tasolle, mitä muilta vaadin. Mielellään alemmaksikin, molempia. Niin töissä kuin vapaa-ajallakin. Lopettaa suorittaminen. Kukaan kiltti tyttö ei ole koskaan menestynyt, eikä saanut mitallia täydellisistä suorituksista. Saatikka sitten ainakaan burn-outista.

Kuten ’mentorini’ minulle tänään viestitti: itsensä syyttely ei nyt auta, vaan asioista pitää ottaa opiksi. Rimaa pitää laskea, kun se on liian korkealla – sillä sitä ei huomaa kuin minä. Itselleen ei saa olla liian ankara. Kiitos Maija. Siinä seuraavien viikkojen kehityskohteeni.

Ulla, anna itsellesi anteeksi, ettet ole kone.

Artikkelikuva: Bev Webb

2 vastausta artikkeliin ”Perfektionismikin on sairaus.”

  • Eikö olekin mielenkiintoista, että nämä asiat täytyy vain oppia itse raa ´asti kantapään kautta aivoihin survottuna. Vaikka meille kuinka tyrkytetään sloganeita mindfullnessista ja kirjahyllyt ovat täynnä itsehoito-oppaita niin sielulle kuin ruumiille, niin jokaisen pitää kuitenkin se oma mörkönsä kohdata.
    Mutta toisaalta, se kohtaaminen on mielestäni se ratkaiseva juttu. Pakoon voit toki juosta, sillä tietä kyllä riittää, mutta jaksaako sitä hölköttää koko elämänsä?
    Kunnon painomatsi siinä vaiheessa, kun itsellä on vielä voimia erään jos toiseenkin (ne kun eivät yhdestä turneesta vielä lannistu…), olisi paikallaan jokaisella.

    Voimia omiisi!

    • Hirveän toimiva tapa on ollut itselläni tilanteen kieltäminen. Että kiire, aikataulutus ja väsymys on ihan normaalia nykymaailmassa, jos haluaa harrastaa ja tehdä töitä. Menestyä. No ei se ole. Jos elämä on suorittamista, jotain on pielessä. Itse olen löytänyt itsestäni puolen, joka määrittelee arvoaan ensin työn kautta, sitten vasta muuten. Puolison kysymys ’missä sinä olet hyvä’ nosti luun kurkkuun. Ettei vastaisi jotain, missä olen töissä hyvä, tai minkä määrittelen työn kautta. Koska en minä ole työni. Enkä saliharrastukseni.

      Mutta kyllä, kantapään kautta on ollut tapana. Onneksi yleensä se kerta on riittänyt…

Kommentointi on suljettu.