Piristy nyt!

Onko tuttu lause? Olet allapäin ja maailma tuntuu harmaalta. Ei jaksaisi hymyillä, tai oikeastaan ei vain hymyilytä. Väsyttää, mutta uni ei oikein tule tai jos siinä ei ole ongelmaa, uni on sitten huonolaatuista. Yrität ajatella positiivisesti ja olla iloinen, mutta jossain vaiheessa näyttelijänlahjasi pettävät ja naama muuttuu ilmeettömäksi. Keskittymiskyvystä ei ole tietoakaan, muistiin ei oikein jää kuin sinulle todella tärkeät asiat ja jotenkin kaikki vain tuntuu menevän pieleen. Motivaatio töissä on selkeästi madaltunut eikä asioita saa aikaan kuten ennen. Jopa salille meno meinaa olla vaivalloista, vaikka koskaan ei jälkikäteen harmitakaan. Sänkytouhut ei paljon kiinnosta ja ystävienkin näkeminen on työlästä. Pitäisi sopia juttuja ja kaikkea, saati muistaa sitten niitä!

Masennushan se siinä kurkkii ovenraosta. Mikset vaan piristy, kun kerran käsketään?

Ei kukaan ole tahallaan allapäin, surullinen tai masentunut. Ei kukaan halua olla maassa. Eikä kukaan halua sinne jäädä.

Kirjoitan nyt aiheesta, jonka läsnäolo on itsenikin vaikea itsessäni hyväksyä. Jota jännittää äärettömästi tännekin postata. Mitä ihmiset minusta ajattelevat (kyllä, tämä on minulle nolon tärkeää)? Pitävätkö minua heikkona (minä pidän, kas siinä ongelma)? Turhasta valittajana (piristyisit nyt…)? Tai vielä pahempaa, itseaiheutettuna (hävettää, entä jos tämäkin on minun vikani)?

Olen sairastanut, tai paremminkin kokenut, masennuskauden 2000-luvun alkupuolella. Elämässäni oli silloin paljon kuolemaa, eikä muutto toiselle paikkakunnalle opiskelemaan auttanut asiaa. Lapsuudenkotini aavistuksen pinnallinen keskustelukulttuuri ei myöskään ollut antanut kauheasti välineitä käsitellä tunteitani. En osannut puhua tunteistani ja kertoa, mikä minut teki onnettomaksi ja ahdisti. Suru menetyksistä vaihtui hiipien masennukseksi ja muutti maailman pariksi vuodeksi harmaaksi. Onnekseni olin silloin YTHS:n asiakas ja he opiskelijaterveydenhuollon ammattilaisina nappasivat kiinni hälyttävistä merkeistä ja ohjasivat minut terapiaan. Terapiaan, jossa käymisen kertominen ääneen aiheuttaa minussa jonkinasteista häpeän tunnetta edelleen. Etten selviytynyt yksin, ollut vahva, kuten meitä suurinta osaa ikäluokastani on vielä kotona opetettu. Että kyllä tälläiset asiat käsitellään perhepiirissä -ei muuten meillä käsitelty. Jännittävä detalji sinänsä, että huollamme kehoamme jatkuvasti venyttelemällä ja käymällä hierojalla ylläpitääksemme ja parantaaksemme suorityskykyämme, eikä kukaan ihmettele miksi tai pidä sitä nolona. Miksemme siis ikinä huolla päätä ja aivoja jo ennen kuin tilanne on akuutti?

Minulla on taas keväästä asti ollut jotenkin alavireinen fiilis, mutta ’onnistuin’ kisaprojektin viedessä suurimman osan energiasta ja siitä omasta fokuksesta pitämään hiipivän masennuksen taka-alalla. Onnistuin keskittymään unelmaani ja  jättämään taustalla olevan ahdistuksen lähestulkoon huomiotta – minähän olin vain vähän väsynyt, mikä on dieetillä ihan normaalia. Onnistuin siis antamaan sen kasvaa rauhassa, kunnes sitä ei voinut enää kisojan jälkeen arjen palatessa raiteilleen sivuuttaa.

Joskus ongelmat on käytävä läpi, yksin tai yhdessä. Meillä kotona on viime aikoina ollut varsin jännittynyt ilmapiiri, kun kaikkien viime kuukausien ns. hiljaiselon tuloksia on alettu avaamaan ääneen. On paljastunut ahdistusta, straaantumista, outoa käyttäytymistä, turhautumista ja nyt itselläni myös masennusta. Itse itseltäni niin äärimmäisen paljon vaativana syytän suurimmasta osasta asioita ja kodin ilmapiiristä itseäni ja tietynlaista poissaolevaisuuttani dieetin aikana, mutta ei mikään tilanne kumuloidu yksinään tai yhden ihmisen toimesta. Jännittynyttä ilmapiiriä luovat kaikki perheenjäsenet yhdessä ja kaikki siihen reagoivat omalla tavallaan. Kuten meillä. Toisten toimet tai mieliala vain vaikuttaa toisiin enemmän kuin toisten.

On ollut energiaa vievää  ja h***tin rankkaa tunnistaa itsessään ominaisuuksia, piirteitä ja käyttäytymismalleja, joita ei suurin surminkaan haluisi tunnustaa olevan. Joita ei halua siirtää eteenpäin lapsille. Ja nythän se työ vasta alkaa: kuinka muuttaa niitä piirteitä ja malleja, joihin on itsessään tyytymätön ja jotka aiheuttavat ahdistuneisuutta ja masennusta? Ympäristö on muokannut meidät meiksi ja käyttäytymisemme on suurimmaksi osaksi muilta opittua. Itse tunnistan käytöksessäni ja selviytymiskeinoissani erilaisissa minua ahdistavissa tilanteissa paljon vanhempiani. Kaiken, minkä olen oppinut, voin muuttaa jos haluan. Yksinkertaista, eikö totta? Juuri nyt jos kysytään, se on kaikkea muuta. Se silmitön turhautuminen itseensä, kun tunnistaa ongelman ja on sitten tilanteessa, jossa käyttää opittua käyttäytymismallia, vaikka tahtoisi niin kovin toimia toisin. Ja se ahdistus siitä, kun mieli sanoo sitten, että ’noniin, siinä se taas nähtiin, sä mitään pysty muuttumaan, oot viallinen, huono!’. Yritä siinä sitten toistaa itsellesi ja todistaa mielellesi, että kyllä minä vielä pystyn. Että uskon itseeni, vastoinkäymisistä huolimatta. Että pikkuhiljaa menen eteenpäin: ehkä onnistun aluksi kerran sadasta, joskus myöhemmin kerran kymmenestä ja joku päivä en enää edes ajattele asiaa toimiessani kuten haluankin. Olen oppinut uuden käyttäytymismallin, johon olen itse tyytyväinen.

Minulla tämä projekti on vielä alkutekijöissään. Turhaudun, ärsyynnyn, ahdistun itseeni monta kertaa päivässä. Stressaannun, kun en osaa. Väsyn, kun ei onnistu. Itken puolison olkapäätä vasten, kun en ymmärrä miksen pysty. Mutta edelleen jaksan uskoa, että kaiken tämän tuloksena olen joskus hiukan enemmän sellainen ihminen, kuin haluan olla. Kuten puolisoni hienosti sanoo, ihminen ei ole koskaan valmis. Aina on hiottavaa, parannettavaa ja kehitettävää. Ihan kuten saliharrastuksessakin, eikö vain?

Mitä sitten oikeastaan halusin sanoa tänään? Sen, että ei ole häpeällistä tunnustaa olevansa heikko ja tarvitsevansa joskus muiden apua. Vahva ihminen tietää, kun ei selviä enää yksin. Itsensä tunteva osaa pyytää myös apua muilta.