Lapset on ihanii. Itekin olin skidinä.

Eihän lapsista saa sanoa pahaa. Varsinkaan, jos ne ei ole omia.  Lapset ei koskaan ole ärsyttäviä, rasittavia, manipuloivia, tahalaan ’tyhmiä’ eikä varsinkaan itsepäisiä. Enhän mäkään koskaan ole (enkä varsinakaan ollut lapsena, mulla oli ne valjaat ihan oman turvallisuuteni takia!).

Kuten arvata saattaa, meillä oli edellinen viikonloppu lapsiviikonloppu. Itse olin tyylikkäästi kokouksessa sekä lauantain että sunnuntain, mutta yritin paikata tilannetta pyytämällä loppuperheen sunnuntaina syömään keskustaan kun pääsen töistä. Rakas puolisoni oli kyllä sanonut minulle monesti, ettei jaksaisi lähteä poikien kanssa ulos syömään, koska a) ne ei syö mitään ja b) se on vaan niin voimia vievää. Minä tietysti aina että ’no ei ne ikinä opikaan syömään ulkona jos ei käydä’   ja ’ei se nyt niin raskasta voi olla’. Jepjep. Pääsikö hra Valokuvaaja sanomaan että ’mitäs minä sanoin?’? Se selviää ihan kohta.

Sovittiin, että tavataan Aikatalon aulassa jotta voin kipata duunikamat toimistolle ja jatketaan siitä Morrison’siin syömään. Siellä kuitenkin saa hamppareita, mikä lähtökohtaisesti on lapsille ok, kuhan sieltä välistä ottaa tyyliin kaiken muun pois paitsi pihvin (ja siitähän maksaa mielellään sitten 20 e, vai mitä?). Noh, pojat oli vähän vauhti päällä ja nälkäisiä, mikä sinänsä oli ihan hyvä enne: uppoaapa ruoka paremmin. Odoteltiin hetki pöytää ja se kävi jo vähän J:n hermoille, kun kukaan ei osannut antaa tarkan markan vartijalle tarkkaa aikaa, milloin seuraava askel saataisiin otettua. Kun pöytään päästiin, käytiin läpi lista ja valikoitiin tarkkaan että otetaanko hampparia vai ei. Tulos oli, että siellä voi olla välissä jotain outoa, kuten majoneesia, joka on muuten pahaa, vaikka ei olla koskaan kyllä maistettukkaan, että me ei kyllä syödä mitään! Jahas. Ei sitten. Me syödään iskän kanssa.

No, kyllä me sittenkin syödään. Voi helpotus! Ne syö sittenkin, tällä vältetään itkupotkuraivarit jotka johtuu laskeneesta verensokerista, eiks niin? No ei. J otti lopulta hampparin, vaikka vähän epäilikin asiaa ja O leikkeen. Siinä ruokia odotellessa yritettiin sivistää vähän siitä, miten sillä isolla pihviveitsellä ei leikitä ja annetaan sen olla siinä pöydällä siihen asti kun ruoka tulee. Mut miksi iskä sitten liikutti omaa veistään, häh?! Onneksi ruoka tuli, joten sivistys sikseen. J jäi tuijottelemaan arvioivasti hamppariaan ja O aloitti taistelun leikkeen kanssa. Ei leikkaaminen onnistu. ’Tarvtisetko apua? Pyydä, että Ulla voisitko auttaa, niin sua ihan varmasti autetaan.’ Njääh. Hää kiukuttelee itkee mielummin kun ei saa leikattua itse. Tähän todettava, että kyse oli opetustapahtumasta: O:n ei ole koskaan tarvinnut apua pyytää, kun palvelusväki on ollut paikalla ennen ensimmäistä merkitsevää katsettakin.

Draamakuningattaren valikoidut lausahdukset tässä hyvin epäilyttävässä ja erikoisessa tilanteessa olivat mm. ’miten tätä voi kukaan syödä’ ’tämä on ihan mahdoton syödä’ ’miten tätä muka pitäisi syödä’ ja suosikkini ’kukaan ei halua auttaa minuaaaaaah!’. J katseli toimintaa ilme synkistyen: huulet kääntyi pikkuhiljaa alaspäin ja silmät ylöspäin. Ei lupaa hyvää. O jatkaa kiukuttelua, koska avun pyytäminen on liian vaikeaa. Minä yritän kysellä puoliskolta, että pitäskö mun tehdä jotain, mutta vastaus oli että noup, ellei apua pyydetä. Tässä vaiheessa J kysyi voisiko iskä auttaa ja hamppari nostettiin paperiin ja tyrkättiin käteen. O ei voinut käsittää, miksi isoveljeä auttettiin (koska hän pyysi apua) ja pisti toisen vaihteen vielä silmään. J rupesi selkeästi ahdistumaan pikkuveljen kiukuttelusta ja ilme alkoi olla jotain manaajan ja raivokohtauksen väliltä, eikä hamppariin oltu vieläkään edes koskettu. Päätelmä: hampparin välissä on jotain, mitä ei haluta maistaa, mutta hän ei vain osaa kertoa itse, mikä ahdistaa, koska ei tunnista syytä. Itse sen sijaan tunnistin jotenkin liiankin hyvin, että paniikkikohtaus ei ole pojalta kaukana. Onneksi Jouni otti kirjaimellisesti kopin tässä vaiheessa J:stä ja nappasi pojan syliin. O häkeltyi tapahtumasta niin, että pyysi apua leikkeleensä kanssa. Tässä vaiheessa molemmat pojat oli ehtineet siis jo itkeä ja ahdistua jostakin. Leppoisaa menoa, kaikin puolin.

Mimmi tuli vasta ruokailun puolivälissä paikalle (oli ollut yötä kaverinsa luona) ja sai eteensä J:n hampparin. Sinne se sentään hävisi, 11 vuotiaan ruokahalu on herkkuruoan suhteen loputon (hyvä kyllä niin, että ruoka maistuu). O söi puolet leikkeestään, ja loppu upposi sitten J:lle, joka olisikin halunnut leikkeen, muttei vaan osannut sitä haluta aiemmin. Lopputulema: ruoka saatiin sentään syötyä, kaikkien hermot oli tiukilla ja ahdistus valtasi itseni lisäksi J:n. Lähdetiin vähin äänin ja käytiin hakemassa kaikille parempi mieli Stockan jouluikkunasta. Legot, toimii joka kerta.

Me niin handlataan tää homma. Opetellaan uudestaan ihan heti vaikka ens vuonna!