(Netti)presenssi: väsynyt

FullSizeRender-15Laiskaa on ollut, niin netissä kuin in real life. Pakkolepoa meni melkein viikko, ja olisihan se pitänyt tajuta itsekin, että kroppa reagoi tosiaan vain kaikkeen muuhun stressiin lyömällä liinat kiinni. Eihän se kroppa tunnista, mistä stressi tulee. Tämän tajuamiseen täysin vaadittiin vain ikäviä asioita, ennen kuin meni kokonaan jakeluun. Tästä syystä myös täällä ollut hiljaisempaa.

Väsymys ei tosiaan alkanut helpottamaan pelkällä treenilevolla (suprise suprise…), ja kun päälle kaatui ikäviä asioita toissa viikonloppuna (koska kuitenkin minullakin on juttuja, joista en halua puhua, tämä jääköön tähän), menin viime keskiviikkona työterveyteen. Saikkua napsahti välittömästi viikko ja unta palloon vaikka napeilla jos ei muuten tule, oli lääkärin määräys. Ilmassa oli vähän burnoutin merkkejä kaiken yhteensattumien summana, mutta se karikko onneksi taidettiin välttää. Nyt nollataan tilanne, otetaan rauhassa ja huolletaan mieltä ja kehoa.

FullSizeRender-13_optSunnuntaina minulla olikin kylässä varsinainen stressinpoistaja, nimittäin tätskän isompi muru V. Hän oli ilmoittanut äidilleen, että Ulla on kiva ja haluaisi mennä käymään Ullan luona. Että on ikävä. Asia piti tietenkin korjata (kerran kyseessä on sentään helposti hoidettava asia), ja kutsuin V:n kylään heti seuraavalle päivälle. Kaikki lapset olivat meillä myöskin tämän viikonlopun, joten V pääsi leikkimään samalla poikien ja mimmin kanssa. Pojat esittelivätkin V:lle innoissaan Star Trek -legojaan (V:llä on vielä lähinnä Dublot käytössä) ja O hienoa lintukirjaansa, josta kuulee lintujen lauluäänet. Kuvassa tosin V touhuaa ihan omiaan, eli hoitaa ilmeisesti mimmin päässä olevaa tulipaloa paloautollaan… Kummasti tuli itsellekin parempi fiilis itsestään, kun pieni ihminen, jolla ei ole mitään syytä valehdella tunteistaan, ikävöi seuraani ja haluaa viettää aikaa kanssani. Olen tarpeellinen, ainakin jollekin.

Erityisesti sairaslomasta minulla on ollut kauhean huono omatunto ja olen kokenut itseni nimenomaan aivan tarpeettomaksi maatessani kotona. Minulle on jotenkin aivan mahdoton asia hyväksyä oma psyykkeeni tila ja se, etten ole työkykyinen. Olen tuntenut itseni heikoksi ihmiseksi ja äärettömän laiskaksi, kun puoliso on lähtenyt töihin ja itse olen jäänyt juomaan kahvia. Sanomattakin selvää, ettei tämä ole varsinaisesti auttanut mieltäni korjaamaan itseään. Työmoraalini on jossain määrin ehkä jopa sairaalloisen korkea ja tunnen pettäväni kaikki olemalla kotona. Olen salaa lukenut työsähköpostejakin, ihan vain koska olen a) (aavistuksen) tyhmä näissä jutuissa b) halunnut olla edelleen hyvä työntekijä (herätys, Ulla…) c) kokenut olevani vastuussa sairaanakin tontilleni kuuluvista asioista ja d) aivan äärimmäisen korvaamaton, eikä työpaikkani tietenkään selviä ilman minua, vaan luultavasti kaatuu työpanokseni tilaipäiseen puuttumiseen ihan minä hetkenä hyvänsä.

Tänään maanantaina on kuitenkin jo monta hyvää yöunta alla ja päikkäreitäkin kiitettävästi, ja alkaa tuntumaan taas ihan ihmiseltä. Asiat ei ahdista enää niin pahasti ja ylipäätään asioiden mittasuhteet on normaalimmat. Eikä itku tule enää jokaikisestä pienestä jutusta. Positiivista. Pää alkaa olla yhteistyökykyinen ja psyyke stabiloituneempi. Eilinen päivä meni jo mukavasti ja tämäkin on alkanut kivasti. Heräsin kun puolisko lähti töihin ja join valmiiksi keitetyt kaffet <3 ja söin aamupalaa. Sen jälkeen kippasin sohvalle ja otin päikkärit, ihan koska ei vaan meinaa kestää hereillä – ja koska pystyin. Pahin väsymys on jo takana, mutta kerran nyt on mahdollisuus (ja oman hyvinvoinnin takia aikalailla pakko) nukun aina kun nukuttaa.

Torstaina olisi paluu työpaikalle ja perjantaina ystävän siunaustilaisuus sekä ilta töissä. Lauantaina odottaa myös työpäivä. Jotenkin kombinaatio pelottaa minua, vaikka kuinka sanon itselleni, että hyvin se menee. Kyllä minä pystyn, kyllä minä jaksan. Mutta milloin sen oikeasti tietää, että onko oikeassa? Myöskin mitä kauemmin makaan kotona, sitä enemmän tunnen itseni huonoksi ihmiseksi sitten laiskuuden takia. Eristäydyn, joka ei sekään tee hyvää. En ihan täysin handlaa näitä juttuja, kun kyse on itsestäni. Haluan aina pärjätä, enkä osaa ajatella asioita tavallaan ulkopuolelta. Aina en itse tiedä tai tunnista omaa parastani, ja sekin on vain myönnettävä.

Salille minulla on jo suorastaan palo, sellainen kuin ennen. Siis sellainen, mihin olen tottunut, kun motivaatio tekemiseen on aivan valtava ja halu kehittyä meinaa karata käsistä. Vähän olenkin käynyt painoja heiluttelemassa parina viime päivänä, mutta edelleen sillä mentaliteetilla, että palautumiskapasiteettia ei kuormiteta (eli mitään ei vedetä loppuun vaan aina pitäisi toistoja jäädä varastoon). Eli keventelyä edelleen. Annetaan kropan toipua kaikesta muusta stressistä ensin, ja aletaan sitten vasta paukuttelemaan rautaakin kunnolla. Tämä on ollut lähinnä mielenhuoltoa, että on saanut jostain annoksen elintärkeää endorfiiniä masennuksen keskellä.

Lomogram_2013-11-15_05-03-30-PMFullSizeRender-14_optVasemmanpuoleinen kuva on marrskuulta 2013 ja oikea eiliseltä. Välissä yhdet kisat, eli 4 kk ’kunnon ylläpitoa’, mutta on sinne vuodessa jotain tarttunut.