Flunssa otti minut uhrikseen pariksi viikoksi ja räkää riitti sama miten päin oli. Nukkumisesta ei tullut oikein mitään, kun lievän uniapnean lisäksi untani häiritsevä kuorsaus oli jatkuvaa, eikä vain selällä ollessa ilmenevää. Ja voi pojat, olisittepa kuulleet ääneni. Great. Onneksi oktaavit aina iltapäivään mennessä ehti nousta, niin en aiheuttanut madaltuneella äänellä hämminkiä salin puolella. Yhden päivän maltoin olla sairaslomalla, kun ääni katosi, mikä tietysti oli Minon lempipäivä ikinä! Se tirriäinen on vaan niin onnellinen, kun pääsee viereen köllimään. Olen useana aamuna lähtiessäni töihin nostanut Minon Jounin viereen sänkyyn torkkumaan siihen saakka, kun Jouni nousee ylös, ja voi pojat miten onnellisen näköinen koira sieltä kurkkii. Ei haittaa yhtään, että mamma lähtee töihin! Kuten tuosta ylhäällä olevasta kuvasta näkyy, sirisilmät sieltä vaan kurkkii vällyjen välistä pohtien voisiko tämä olla ikuista. Ilmekin on kuulemma sen mukainen, kun Jouni noustessaan herättää myös Minon – se katselee vähän aikaa loukkaantuneena ja menee omaan igluunsa (pesäänsä) jatkamaan unia.
Urheiluhommien puolella olen omasta mielestäni suorastaan alkanut possuilemaan, vaikka valmentajan mielestä syön edelleen vähän (!). En taida haluta ihan heti tietää, mikä Akista sitten on paljon, koska ainakaan reippaasti yli 3 000 kcal sitä ei vielä selkeästikään ole. Olen nyt kolmisen viikkoa noudattanut uusia makroja eli dieettiä = ruokavaliota. Treenipäivinä uppoaa (tai paremmin menee väkisin alas) mm. kuivapainoltaan vaatimattomat 360 g riisiä, kasa kananmunia & hedelmiä, 140 g kaurahiutaleita ja 300 g lohta/kanaa/jauhelihaa. Ja iiiiiihan vähän kookosöljyä, jolla täytellään rasvavarastoja. Ja saadaan vähän helpommin niitä kaloreita. Treenijuomia en edes laske, vaikka mielelläni tässä vaiheessa jo osan kaloreista joisinkin….
Sama meno jatkui uudella valmentajalla, eli saan ’perusruokkispohjan’ ja lisäksi makrot, jotta voin halutessani niiden varassa muutella syömiäni ruoka-aineita – tosin karkki ei kuulemma edelleenkään ole hiilarin lähde. Ja juuri kun ajattelin, että onneksi toi Helsingin halvin irtismesta on duunin alakerrassa? Ns. helppoja kaloreita ei enää ole olemassa minun maailmassani, koska kun ei ole yhtään nälkä, kaiken syöminen on aika puputtamista. Ensimmäistä kertaa kaurapuuro, tuo kaikkien aikojen fitness-lempparini ja aamujeni ilo, ei oikein maistu. Tahdonlujuuttani koettelee paljon enemmän syödä mitä on käsketty nyt, kuin mitä teki kisadieetillä. En taida olla ihan normaali, kun pohdin jatkuvasti miten kalorit voisi juoda ja pääsisi jotenkin huijaamaan edes aivoja, jos ne ei rekisteröisi tulevaa ruokaa samalla lailla kuin syödessä. Harmi vain, että syöminenkin on opeteltava taito, eikä se juomalla kartu.
Mutta olisiko kauramunapuurosmoothie silti uusi aamujen hittituote? Tai kanariisivelli?
Minolle kyllä maistuisi.
