Sudenkorento ja muut ihoni muistot

Minua on pyydetty pariin otteeseen valottamaan tatuointieni taustoja, mutta jotenkin se tuntuu aina yhtä haastavalta. Tatuointini ovat minulle hyvin kiinteä osa persoonaani ja osa hyvinkin henkilökohtaisia rajapyykkejä tai muistoja. Rakkaita. Kuten mikä tahansa muisto, niihin liittyy asioita, joista en halua kaikille kertoa. Ja niihin liittyy myös sellaisia tunteita äitiäni kohtaan, joita en haluaisi tuntea.

Kaikki 5 tatuointiani on tehnyt Tampereella Takomo Custom Tattoossa työskentelevä Veera Moberg. Olin halunnut tatuointia pitkään, vuosikausia, mutta oikea tekijä oli ollut haussa. En osannut lähteä ns. täysin vieraan käsiin vain googlaamalla kuvia ja tutkimalla firmojen nettisivuja. Luottamuksellinen suhde on tärkeä tatuoinninkin teossa – kannat mustetta loppuikäsi ja sinun pitää voida luottaa siihen, että lopputulos on se mitä haluat. Aikanaan päädyin Veeraan juurikin siitä syystä, että näin hänen kätensä jälkeä ystäväni selässä ja ihastuin. Selailin sen jälkeen paljon Veeran tuotoksia netistä ja varmistuin aika nopeasti valinnastani. Veeran spesialiteettia ovat erityisesti eläimet ja väritatuoinnit, eli genre jota minä olin suunnitellut.

Veeran työskentelytapa poikkeaa ehkä ’tavanomaisesta’(?), eli Veera suunnittelee, piirtää ja tekee itse pääosan kaikista tatuoimistaan kuvista (paitsi tietysti jos asiakas vaatii jotain tiettyä kuvaa suoraan kirjasta) ja nimenomaan yleensä vasta paikan päällä. Mallia siis lähdetään tekemään usein asiakkaan jo ollessa studiolla. Näin malli saadaan mätsättyä suoraan niin, ettei se mene luomien tai arpien päälle ja kuva saadaan suunniteltua vartalon muotojen mukaan. Toki tämäkin vaatii sen, että asiakkaalla itsellään on näkemys mitä haluaa, ja mielellään on sen Veeralle etukäteen kertonut ’hautumaan’. Itse luotan Veeraan niin täysin, että yleensä lopullinen idea (ja joskus kuvan paikkakin) on päätetty vasta Takomossa samana päivänä. Veeran mielikuvitus on loputon, enkä kertaakaan ole sanonut, etten ole ihan varma kuvasta. Toisaalta, kaikille tällainen työskentelytapa ei sovi, ja osa haluaa ihan syystäkin pohtia ja punnita valmista kuvaa pidempään – silloin on hyvä ottaa väliaika palata takaisin toisena päivänä. Itse olen niitä, jotka nähdessään valmiin kuvan tietävät, pitävätkö siitä vai ei. Minun ei tarvitse pohtia, luotan ensireaktiooni tässä asiassa täysin. Enkä yhtäkään kuvaa kadu tai harmittele, miksei niitä ole tehty toisin.

408622_10150493662822951_124030900_n_optHalusin alusta asti ikuistaa Suomen luontoa ja erityisesti lapsuuteni maisemia ja minulle tärkeitä kasveja, eläimiä, tunteita ja tuoksuja. Ensimmäinen tatuointini oli ’varovaisesti’ vasemman jalkapöydän ja säären kattava lumpeen kukka ja omenapuun kukat. Jotenkin olin ajatellut jotain pienempää ja piiloteltavampaa, mutta mieli muuttui nopeasti nähtyäni, mitä Veera ajatuksistani saa aikaan. Pieni ei aina ole kaunista. Kuvaa naputeltiin Takomossa viitisen tuntia – kaikki tatuointini on tehty yhdellä kerralla valmiiksi. Miksi sitten lumme ja omenapuu? Olen lapsuudessa ollut varsinainen vesikirppu ja keräillyt uidessani ulpukan kukkia. Lumpeita ei saanut poimia (mutsi kielsi), joten ihailin niitä aina vedessä. Halusin tuon kauniin kukan itselleni. Vesikirpun lisäksi olin muutenkin aika marakatti, joten isän kotipaikan satavuotiaat omenapuut olivat koetuksella minun kiipeillessäni niissä kesäisin (huom: yhtäkään en saanut tapettua tai runnottua). Tätä kuvaa olisi tarkoitus joskus jatkaa, mutta aina on tullut muita ideoita.

555525_10150634566237951_1569076041_n_optToisen tatuointini otin oikean jalan jalkapöytään ja sääreen. Sitä tikattiin Tatuatassa Helsingissä (jossa Veera oli vierailulla) 9 tuntia – jossain vaiheessa meinasi usko loppua, kun sitä väriä vaan tuli ja tuli ja tuli nilkkataipeeseen. Jos olin kuvitellut, että ihan himppu kirpaisi edellisen kuvan kohdat, jotka osui jalkapöydän reunoille, en vielä tiennyt miten kivaa voikaan olla. Urhoollisesti kuitenkin mentiin, kerran oli leikkiin lähdetty. Ja kiroilematta ; ). Kuvaksi valikoitui sudenkorento, joka on vanhan kansan uskomuksen mukaan paholaisen ratsu, ja toisena kuningaskalastaja, joka on itse asiassa ainut kuvani vailla sen suurempaa merkitystä. Se on vain törkeän hieno lintu ja kalastaja. Taustalla lumpeenkukkia.

image4_optKolmas tatuointini on minulle henkilökohtaisin. Otin sen sairaslomani päätteeksi, oltuani 3 kk poissa työelämästä ja salilta niskaleikkauksen takia (siitä postaus täällä). Olin suunnitellut pientä harakkaa rannesyrjään rakkaan mummini muistoksi, mutta Veera sanoi minulle suoraan, ettei siitä tule kaunis niin pienenä piiperryksenä ja esitti vaihtoehdoksi koko kyynärvartta, johon kaikki yksityiskohdat mahtuisivat. En tuolloin ollut valmis vielä niin isoon kuvaan kädessäni, joten melkein jo päätimme sittenkin jatkaa ensimmäistä tatskaani, kunnes Veera sai idean kyljestä ja piirsi mallin. Se istui täydellisesti, kuin alunperinkin olisi ajateltu juuri kylkeen ja juuri minun kylkeeni. Tämä oli kaikin puolin kivuliain tatuointini tähän mennessä ulottuen vyötäröltä aivan kainalotaipeeseen. Mummin pyryharakka, aina ja ikuisesti. Puss mummi sinne pilven reunalle, tiedän että olisit tämän(kin) ymmärtänyt.

image3_optKyynärvarsi joutui neulan alle jokunen vuosi myöhemmin, viime syksynä Body Fitness kisadepytoinnin päätteeksi.  Koristeekseen se sai toisen sudenkorennon sekä syreenejä, noita lapsuuteni rakkaita tuoksuja edustavan kukan. Olen syntynyt toukokuun viimeinen päivä, ja jos kevät oli ajoissa, isän kotipaikalta kuistin vierestä olevasta syreenistä sai kukat synttäripäiväksi. Tuoksu on edelleen yksi lemppareistani, ja niin muistontäyteinen. Lapsuuden kesä, kukkakippujen teko, huoleton mieli.

Vain kuukausi kyynärvarren jälkeen oli rinnan vuoro – olin varannut Veeralle kaksi aikaa kerralla kisojen jälkeen. Rintaan paraatipaikalle halusin taas sudenkorennon ja omenankukkia. Kuten kaikki, tämäkin kuva tehtiin kerralla, mutta siihen jäi varaa vielä jatkolle oikealle puolelle. Aika näyttää, mitä siihen tulee.

image2_opt

Selän olen luvannut itselleni 40-vuotislahjaksi, ideoita on toki jo vaikka viiteen ;) Tällä hetkellä poltetta rajoittaa sekä ajatus siitä, että haluan edes osan kuvista olevan piilotettavissa, että haluni vielä kilpailla. Jos tatuointi on pahasti lihaksen päällä, se häiritsee lihaserottuvuutta. Ehkä pieni, mutta loppupeleissä iso detalji jos haluaa menestyä. Ja minä haluan. Aikaa minulla on odottaa.

’Kuka sanoi että askel painaa jo, olen kevyt kuin sudenkorento.’ Tätä olen hokenyt päässäni niin monta kertaa starttialueella hiihtokisoissa, rauhoitellessani itseäni. Teemabiisi, teemataska. Yhdellä sanalla: tärkeä. Ihoni kertoo minusta kuvina enemmän kuin tuhat sanaa. Se kantaa minun tarinaani.