Järjestömaailmassa kasvaneena ja lähes koko työurani siellä tehneenä tulee elämääkin helposti ajateltua tavoitteiden (toimintasuunnitelman) ja niiden toteutumisen (tilinpäätöksen) kautta. Välillä mietin liiankin orjallisesti, onko mennyt vuosi ollut tuloksekas tai mitä olen saavuttanut, vaikka elämässä ei pitäisikään olla laatukriteerejä. Olen aika haka edelleen arvottamaan kaiken.
Tilinpäätöksenä alkuvuosi 2016 oli rehellisesti vain ja ainoastaan ihan hirveä. Mitään niin kamalaa en ole kokenut hetkeen, ehkä koskaan. Oli todella vaikeaa suoriutua töistä ja taistella alakuloisuutta vastaan, kun mieli painui alas väkisin eikä energia meinannut millään riittää kuin välttämättömään. Kävin varmaan aika lähellä sitä pohjaa, jossa olin toiminta- ja työkyvyn pettämisen aikaan muutama vuosi aiemmin. Kevät meni ohi jotenkin ilman, että siitä jäi mitään kerrottavaa. Ei jäänyt oikein muistikuviakaan.
Syksy pelasti vuoden. Pikkuhiljaa ilo, innostuminen ja usko elämään ylipäätään palasi ja moni asia alkoi tuntua taas mielekkäältä. Melankolia alkoi väistymään. Meillä alettiin myös töissä tehdä vauhdilla uudistuksia pitkän ’lauhkeessa veessä kellumisen’ jälkeen ison Uusi Keskusjärjestö-projektin kariuduttua. Minulla on ollut onni tehdä monien hyvien esimiesten ja -naisten kanssa töitä lähes koko työurani ja syksyn ajan minulla oli aivan erityisen mahtava esinainen, joka sai luotua intoa ja tekemisen meininkiä minulle sopivalla tavalla. Ylipäätään pitkän vaiheen jälkeen, jossa kaikki kehittämishankkeet olivat olleet jäissä, oli todella mielenkiintoista ja motivoivaa päästä uudistamaan toimintoja. Asiat liikkuivat vauhdilla, ja se sopii minulle töissä hyvin kun näen konkreettisia tuloksia. Toimi ikään kuin terapiajaksona.
Salin puolella oli syksyllä meno päällä, sitten joulukuun alussa niska sanoi kolmannen kerran sille syksylle au! ja syitä selviteltiin tällä kertaa perinpohjin. Siinä meni käytännössä loppuvuosi ensin hermosäryssä ja sitten motivaation täydellisessä puutteessa, ennen kuin sain asiat oman pääni sisällä oikeisiin mittasuhteisiin. Tutkimusten jälkeen selvisi, että niskassani ei ole uutta pullistumaa, mikä oli tietysti suurin pelkoni ja sitäkautta iso helpotus. Kuitenkin, kun nikamaväli 6/7 on pultattu yhteen leikkauksessa ja välissä 5/6 on jo aikanaan 2013 todettu oireeton pullistuma, ne hyvin rajallisine liikeratoineen kuormittavat yläpuolellaan olevia nikamavälejä normaalia enemmän. Käytännössä ’yläniskan’ nikamat vastaavat pääni koko kääntösäteestä, johon normaalisti osallistuisi myös nuo alemmat nikamat. Hyvin yksinkertaistettuna, tästä johtuen aivan ylimpien nikamavälien nivelsiteet ovat löystyneet ja antavat liikaa periksi, mikä aiheuttaa ongelmia erityisesti öisin kun lihakset rentoutuu. Tästä seuraa, että ne pääsevät ikäänkuin ’liukumaan’ paikaltaan öisin, osuvat hermoon ja voila, väli turpoaa kivuliaaksi. Kipua kestää sitten kerrallaan sen 1-2 viikkoa, ennenkuin turvotus laskee. Hyvä uutinen on, että kaulan lihaskuntoharjoitteilla voin kompensoida nivelsiteiden löysyyttä ja ennaltaehkäistä kipuja. Huono tietysti se, että aikaa se ottaa. Ja kärsivällisyyttä tehdä ihan helvetin tylsiä harjoitteita ja venytyksiä. Väkisin välillä miettii, että miksi urheilija ei tervettä päivää nää – kun mikään minunkaan niskaongelmistani ei johdu kovasta harjoittelusta, vaan pääasiassa istumatyöstä ja huonosta ryhdistä sitä tehdessä. Fair?
Noooooo, kuitenkin, tämän ja parin muun joskus myöhemmin avattavan asian seurauksena todettiin, että vaikka aikaa tällaisen kirpun saamiseksi kisakuntoon Kultsalle olisi päätöstä tammikuun 2017 lopulla tehtäessä ollut vielä vaikka kuinka, jätettiin nämäkin karkelot väliin ja päätettiin hommataan ne jalat nyt kuitenkin ensin. Mihin sitä kiire, lava odottaa aina. Vaikka nyt olisi jo päässyt masterseihin osallistumaan, mikä oli aika iso houkutin ;)
Tämän vuoden toimintasuunnitelma on yksinkertainen: älä suunnittele liikoja. Suunnitelmat pettävät usein, eikä adaptoituminen muutoksiin aina (lue: about ikinä) miellytä tällaista kontrollifriikkiä. Pitää pystyä toivomaan parasta ja olemaan onnellinen, vaikka edes ohikiitävän hetken kerrallaan. Olen aina ajatellut, että pessimisti pettyy vähemmän kuin optimisti: jos jotain alkaa oikein toivomaan, se ei toteudu, ja tippuu korkeammalta kuin jos ei olisi toivonut ollenkaan. Aivan kuin pettymykset tuntuisivat jotenkin vähemmän pahalta, jos niihin on varautunut?Eiväthän ne oikeasti tunnu, vaikka itsensä turruttaminen tällä tavoin voikin luoda efektin siitä, että pettymyksestä pääsisi yli ’vähemmällä itkulla’. Korkeintaan siinä jäädyttää omat tunteensa.
Artikkelikuva: Oma. Lahjaksi saatu rannerengas <3
