Photo Jouni Rajala

Välilevyn pullistumasta lavalle

Aloitin aktiivisemman saliharrastuksen piiiiitkän treenitauon jälkeen 2012 alussa, ja kesän lopussa hommasin ekan ns. oman PT:n, (joka muuten sattui olemaan täälläkin kirjoitteleva Karppisen Teemu). Pari kuukautta ehdin treenata kun kilpailija minussa nosti taas päätään, ja aloin haaveilemaan BF-lavoista. Ehdin jo suunnitella alustavaa aikataulua ja ehkä valmentajan hankkimista (oma tausta kilpahiihdossa ei ihan antanut optimaalisia lähtökohtia ei-kestävyyslajin treenaamiseen : D ), kunnes kohtalo puuttui peliin.

7.10.2012 oli elämässäni aika tiukka päivä, vaikka en sitä silloin tajunnut. Heräsin aamulla, ja pää ei kääntynyt oikealle laisinkaan. Ajattelin, että on taas mennyt niskasta joku niin pahasti jumiin, että siksi särkee – niin minulle kävi ennen pari kertaa vuodessa. Kuitenkin oireet jatkuivat ja vain pahenivat, viikko tuosta lähti tunto etu- ja keskisormesta ja oikeaan käteen, erityisesti olkapäähän, sattui inhottavasti kaikki jännitys. Työterveys passitti särkylääkkeiden kanssa himaan, sillä ei mitään vauriota ollut näkyvissä – ’kyllä sen siitä viikossa pitäisi parantua’.

Ei sitten parantunut. Lokakuun lopussa tuntui lähtevän koko olkapää alta mm. dipeissä, vinopenkissä, ranskiksessa, punnerruksissa… Käsi ei tietyssä kulmassa kantanut yhtään, vaan bläkkäsi täysin. PT-Teemu sai käyttää lähes koko osaamistaan keksiessään minulle soveltuvia liikkeitä, hoitaessaan päätäni ja opettaessaan minua tekemään tuntumalla, kun painoja ei pahemmin voinut käyttää. Olen usein sanonut, että vaikka tämä oli minulle henkisesti todella tiukkaa, opin kauheasti. Tekniikkanatsi-Teemua saan kiittää omasta tekniikastani, kuten myös omat valmennettavani siitä napisemisestani ; )

Uudestaan lääkäriin ja siitä fyssarille. Tällä kertaa työfysion diagnoosi oli löysä olkanivel (joka muuten myöhemmin paljastui suorastaan kireäksi ja vähän ahtaaksikin).  Varmuudeksi otettiin kuitenkin myös röntgen olkapäästä ja ENMG eli hermoratatutkimus, koska särky oikeaan käteen oli vain voimistunut ja koko lapa jumissa. Mitään ei tuostakaan löytynyt, joten kotiin lähti relaksantteja ja uusi ’hierontaresepti’.

Marraskuun alussa hierojani Kaivopihan Wieru-hierojista lopulta totesi, ettei hän uskalla hieroa niskaani, koska hänestä oireet ja toimintatestit joita hän minulle teki viittasivat rakenteelliseen vikaan, mahdollisesti kaularankaan. Hän niin sanotusti erittäin vahvasti kehotti minua hakeutumaan magneettiin, johon sitten työterveyden kautta vaadin päästä. 14.11. viimein pääsin fysiatrille, joka teki saman diagnoosin kuin hieroja: kuulostaa välilevyn pullistumalta kaularangassa, magneettiin ehdottomasti. 21.11. sain samaiselta fysiatrilta liikuntakiellon ja lähetteen neurokirurgille pullistuman leikkauskonsultaatiota varten. 26.11. pääsin neurokirurgille, joka ensitöikseen poisti liikuntakiellon (ihan kuin olisin sitä noudattanutkaan) ja totesi, ettei vaivan alkuperä näytä olevan varsinaisesti mikään mitä olen tehnyt, eli traumaperäinen, enkä voi sitä pahentaa normaalilla liikunnalla. Mutta se mutta: vaiva vaatisi leikkauksen, sillä tämän tyyppinen pullistuma harvoin kuivuu kokoon itsekseen, ja jos niin kävisi, se nähtäisiin leikkausta odotellessa.

Olo oli sekä helpottunut että ahdistunut. Helpottunut, koska viimein kaikelle sille särylle oli syy, eikä se ollut vain päässäni. En ollut saanut nukuttua aikoihin, kun aina, jos käänsin yöllä pääni oikealle unissani tai käännyin selältä kyljelleni heräsin jäätävään hermosärkyyn. Ahdistunut, koska tiesin, että tämä saattaisi katkaista haaveeni lavasta, ja vielä pahempaa, viedä minulta salin. Tämä olikin se hetki, jolloin lupasin itselleni, että jos selviän tästä, minä menen lavalle.

Neurokirurgi teki kuitenkin hyvin selväksi, ettei tähän mitään muuta hoitoa tapauksessani ole kuin leikkaus, ja siihen oli asennoiduttava. Pullistuma ei ollut mitenkään valtava, mutta ahtautti hermokanavaa niin, että ilmeni oikean käden hermosärkyä / pistelyä / täyttä tunnottomuutta tietyissä sormissa. Tämä ei tosin lääkäriä tuntunut huolestuttanut yhtään niin paljon kuin se, että oikeassa ojentajassa ja rintalihaksessa oli lihasheikkoutta, eli tuota  “käden alta lähtöä”. Tämä vaiva jää  helpommin pysyväksi (50% mahkut) kuin  hermosärky, mitä pidempään leikkausta odotellaan. Vaivaa oli ollut tässä vaiheessa jo kahden kuukauden ajan ja leikkausjono julkiselle oli n. 2kk,  vaikkakin lihasheikkouteni nosti minua jonossa jo ilmeisen monta kuukautta. En ollut tietenkään kauhean innoissani  leikkauksesta, mutta vielä vähemmän siitä, että mielenterveydellä käyvä hermosärky tai ojentajan voimattomuus ja bläkkäykset jäisi pysyväksi.

5.12. sain soiton, jota olin kauhulla odottanut: leikkausajan Töölön neurokirurgiselle uudenvuoden aatoksi. Vuosi 2013 vastaanotettaisiin siis osaltani osastolla uuden niskapalan kera. Tässä vaiheessa ei ollut enää epäselvää, olisiko leikkaus tarpeellinen, vaan että se on välttämätön: olin töissä ständiä kasatessani saanut tunnon pois jo kämmenselästäkin, vaikka en tehnyt mitään erikoista tai nostellut mitään raskasta. Kun uudenvuoden aattoaamuna piti mennä sairaalaan, muistan kieltäytyneeni kaikista kyytitarjouksista, koska haluisin kävellä sairaalaan yksin, koska kaipasin vain olla rauhassa jottei muutkaan enää saisi minua hermostumaan. Muistan myös kieltäytyneeni sairaalassa kaikista rauhoittavista ennen leikkausta ja kävelleeni itse leikkaussaliin ja nousseeni pöydälle kaapuineni. Syke oli 58 – en jännittänyt yhtään, toivoin vain.

Ajattelin tuolloin, kuinka pitkä aika 6 viikkoa ilman liikuntaa tuleekaan olemaan, mutta en vielä tiennyt, ettei se siihen jää. Lopulta olin 6 viikkoa sairaslomalla (sain kävellä, mutta koska oli talvi, sekään ei ollut helppoa – pienikin jalan luistaminen sattui aivan s****nasti) jonka jälkeen palasin töihin 2 viikoksi. Noiden kahden viikon aikana päätäni särki joka päivä, ja lopulta en pystynyt enää keskittymään mihinkään säryltä. Toiset 6 viikkoa saikkua, neurokirran lopputarkastukseen saakka. Tästä 14 viikon ajanjaksosta vasta ihan loppuviikkoina sain rueta tekemään kaikkia normaaleja askareita ja heiluttelmaan käsipainoja fysioterapiamielessä, muutoin sallittua oli vain kävley. Jälkikäteen ajateltuna, kuinka paljon taas olisikaan säästetty sairauspoissaoloissa, jos minulle olisi annettu kuntoutusta tai edes kuntoutusohjeet heti leikkauksen jälkeen ja töissä olisi ollut sähköpöytä, joka minulle hommattiin sitten myöhemmin kun palasin uudelleen töihin.

Nuo viikot ovat olleet pisimmät elämässäni. Tunsin olevani kotini vanki, kun en saanut tehdä mitään itse; en kantaa maitotölkkiä, en imuroida, en nostaa käsiä, en istua koneella, en katsoa telkkaria istuen, en lukea kirjaa, en mitään, missä olisi pienikin vaara, että jännitän staattisesti kaulaani. Kävelin paljon, joka päivä tunnin, milloin yksin, milloin ystävän kanssa. Olin masentunut. Laihduin. Lopulta lukkiuduin kotiini, enkä jaksanut nähdä ketään. Muutama ystäväni tosin tuli kylään ns. väkisin, kiitos jälkikäteen heille siitä! Toisen sairasloman puolivälissä sisko pyysi minua kylään, ja sille tielle jäin. Asuin heillä melkein kuukauden, koska en kestänyt enää sitä toimettomuutta ja tarpeettomuuden tunnetta. Enhän minä sielläkään voinut oikein muuta tehdä kuin laittaa ruokaa ja leikkiä pienen V pojan kanssa, mutta edes sitä. Siskon luona asuminen pelasti minun mielenterveyteni täydelliseltä luhistumiselta.

Minultahan siis tosiaan leikattiin lopulta kaularangasta nikamaväli 6-7, johon laitettiin implantti nostamaan madaltunutta nikamaväliä ja ruuvattiin nikamat yhteen. Tällä hetkellä niska on oireeton, ja yhtä todennäköistä on saada uusi pullistuma kuin että tuo vanha alkaisi uudelleen oireilemaan. Tunto ei oikean käden etu- ja keskisormeen koskaan kokonaan palannut ja lihasheikkoutta jäi rintaan ja ojentajaan, mutta kaikki säryt jäivät leikkauspöydälle. Tietyt oikean käden asennot saavat käden puutumaan todella herkästi, mutta se on aika pieni murhe tässä läjässä. Mikä minulle tärkeintä, se ei vaikuta mitenkään harrastukseeni. Kaikki on salilla sallittua (mikä nyt ei vaan ole muuten tyhmää ; ))

60619_10151381013417951_1188559051_nKuvassa onnellinen salipirkko 4/2013 ensimmäisen treenin kimpussa. Aavistuksen on rimpuluutta havaittavissa.

Joku voisi nyt kysyä, miksi kaiken tämän keskelläkin minä ajattelin vain salia ja lavahaavettani? Minä kerron: koska sali on minulle se paikka, jossa minä olen rauhassa päältäni. Salilla minä rentoudun ja olen itseni kanssa sinut. Muuten niin yliaktiivinen pääni on siellä hiljaa, antaa minun keskittyä vain sarjoihin, toistoihin, tekniikkaan. Sali on minulle mielenterveyden kannalta tärkeä, ikään kuin eräänlaista terapiaa endorfiineineen. Toiset lukee tai pelaa rentoutuakseen, käy kävelemässä tai juoksemassa, minä salilla. Minulle ei sovi mikään muu kuin täydellistä keskittymistä vaativa tapa saada itseni unohtamaan kaikki muu ja olemaan hetkessä läsnä. Silloin minä rentoudun. Siksi se on minulle niin tärkeää, minun juttuni.

Ja sinne lavallehan minä kiipesin kaksi vuotta pullistuman jälkeen, syyskuussa 2014 Tampereella. Unelmat on tehty toteutettaviksi!