Henkilökohtaiset kirjoitukset -sarjani saa taas jatkoa. Kuten mainitsin, pelkkää treenischaibaa en tule kirjoittamaan, mutta hiukan tarkempaa valintaa käytän jatkossa aiheissa. Tämä osittain ihan siksi, että joskus mietin, milloin tämä kolahtaa kunnolla omaan nilkkaan ja joku päättää käyttää kirjoittamaani minua vastaan. Tai että tämä vielä kostautuu työelämässä.
No, kuitenkin. Olen lapsesta saakka ajatellut olevani jokseenkin kummallinen erilaisten asioiden, kuten kontrollin tarpeen ja pakonomaisen käyttäytymisen suhteen. Lapsena se lähinnä liittyi erilaisten asioiden pakkomielteiseen laskemiseen ja asioiden tekemiseen, aikuisena enemmän käyttäytymismalleihin ja siihen mikä ne on laukaissut. Se on tuntunut nololta ja varsinkin ihan helvetin ärsyttävältä, että ei ole pystynyt aina käyättäytymään kuten haluaisi vaan on pakonomaisesti suorittanut jotakin toimintaa, tai jäänyt omien tunteidensa vangiksi. Kuten blogini lukijat tietävät, olen pidemmän aikaa harrastanut ’tutustumismatkailua’ itseni suhteen ja pitänyt huolta pääni huollosta yhtä tasaisesti kuin kehoni (sen lopppunpalaminen hidastaa tahtia vielä enemmän kuin lihasten). Kesän lopusta saakka olenkin sulatellut tätä ulkopuoliselta asiantuntijalta tullutta näkemystä.
Olen siis herkkä, ehkä jopa erityisherkkä ihminen (ehkä joku päivä voin poistaa sanat ’ehkä’ ja ’jopa’…).
Häkellyn ja häiriinnyn helposti erytyisesti äänistä ja tavaroista. Olen aina kokenut tilanteet, joissa on vaikka monenlaisia ääniä, kaoottiseksi. Tällaisia ’kaoottisia’ tilanteita minulle, joissa keskittymiseni menee täysin vain yhteen asiaan, sykkeeni nousee, kädet tärisee ja olo on hermostunut, ovat esimerkiksi
- Toistensa yli puhuvat ihmiset, jotka korottavat vain ääntään kuullakseen toisensa esim. sen sijaaan, että siirtyisivät lähemmäs toisiaan (Perhejuhlat! Huonosti johdetut kokoukset!)
- Ylipäätään korotettu ääni, äärimmäisenä huutaminen. Lamaannun täysin ja jos en pääse tilanteesta karkuun, sulkeudun. Tämä aiheuttaa edelleen eniten töitä itselleni, koska en kestä tunnetta, että joku on minulle vihainen – varsinkin, kun se yleensä on vain tulkintani, ei totuus. Ihmiset ovat kovaäänisiä ihan muutenkin.
- Kovalla oleva televisio, musiikki, peli tms jonka ääniä ei ikäänkuin pääse karkuun. Täyttää koko äänimaailman.
- Voimakkaat hajut, jotka syö koko aistikentän.
- Känniset ihmiset / muuten sekaisin olevat ovat minusta pelottavia. Käytöksen täydellinen ennakoimattomuus hermostuttaa suunnattomasti. En tiedä ovatko koirani oppineet tämän käyttäytymisen minulta, vai suhtautuuko eläinkin automaaattisesti varoen ko. ihmisiin.
- Huonosti oleva vaate. Kyllä. Jos vaikka sukka on rutussa, se häiritsee niin, että alkaa hiertämään myös fyysisesti. Lapsena minun sukat piti taiteilla harkiten tietyllä lailla pitkiksien päälle, että eivät häirinneet minua. Varsinkin jos päälle tuli vielä vaikka hiihtomono, jolloin jäänyt ruttu olisi painautunut ihoon ja koskenut. Sama meno jatkuu edelleen, vaikka sukat saa taiteilla ihan itse. Alushousujen käytöstä on äidin kanssa tapeltu ihan pentuna, mutta muistan sen vieläkin – ne olivat epämukavat, hiertävät ja kinnaavat sammareiden alla, enkä olisi millään laittanut päälle.
- Edelliseen kategoriaan menee myös rutussa oleva lakana tai tyynyliina niskan alla, se painaa niin ettei nukahtamisesta tule mitään. Sitten neuroottisesti (?) suoristan sen.
- Levällään olevat tavarat, sekaisuus. Tässä on joku juju, mistä en ole päässyt vielä kiinni. Sinänsä se, että tavarat nyt eivät ole ihan ns. omilla paikoillaan, ei niinkään häiritse, mutta jossain tulee se piste, että en kestä enää. Sen jälkeen kaikki ahdistaa. Tällöin esim. kotona tuntuu sitten NIIN kaoottiselta, että on pakko katsoa vain sinne kohtaan huonetta, missä on ’levollista’ tai mennä makkariin, eli sinne missä tavarat paikallaan ja siistiä. Likaa en kestä yhtään, mutta sekaisuuden kohdalla se raja tulee vasta jossakin määrittelemättömässä kohdassa vastaan, jolloin on vain PAKKO siivota ja järjestellä, että pystyy keskittymään mihinkään muuhun.
Monia näistä olen pitänyt lähinnä kontrollintarpeena ja jopa tosiaan erittäin nolona pakkomielteenä (väärässä paikassa olevat tavarat, haloo… ei pitäisi häiritä ihan niin paljon?), koska en koe hallitsevani tilanteita, jotka aiheuttavat ahdistusta. Varmasti iso osa näistä tuntemuksista onkin molempien sekoituksia, niin kontrollin tarpeen kuin erityisherkkyydenkin, mutta herkkyys selittää paremmin sitä tunnetta, mikä aiheutuu. Niitä tilanteita, jotka sen laukaisee. Usein sitten toki puran sitä hermostuneisuutta, jota kuvaamani tilanteet minulle luovat, kontroilloimalla asioita. Ahdistuksen seurauksena alan vaikka siivoamaan tai järjestelemään kaappeja kun sotkuisuus (tai ihan vain sikin sokin mielestäni olevat tavarat) ylittävät sietokykyni. Konkreettinen toiminta auttaa, samalla kuin ympäristöä saa kontrolliin ja levolliseksi. Joskus sotku voittaa ja yksinkertaisesti menen hetkeksi kokoamaan itseäni makkariin, joka on pääsäntöisesti aina semisiisti. Eli rauhoitan itseni tavalla tai toisella.
En koe olevani siinä suhteessa tosin olevan todellakaan erityisherkkä, että osaisin vaikka lukea muita ihmisiä paremmin, mutta aistin erittäin helposti toisten tunnetiloja. Tunnen ihmisen surullisen tilanteen herkästi ahdistavana, mutta en silti osaa asettua kovin hyvin hänen asemaansa. Voi tietysti olla, että suojelen itseäni liian voimakkailta tunnereaktioilta tällä tavoin. Voimattomuuden tunteesta kumpuava ahdistus on kerrassaan vain aivan liikaa ja sen vältteleminen lienee jo ihan alitajuista toimitaa.
Olen aina ajatellut, että herkkyys on heikkoutta, eikä todellakaan positiivinen ominaisuus. Siis omalla kohdalla. Muihinhan eivät päde samat tiukat säännöt, kuin mitä käytän itseeni. Vieläkin kamppailen sen kanssa, että se nimenomaan on ominaisuus eikä vika. Tästä syystä on ollut helpompi pitää itseään mielummin vaikka jotenkin neuroottisena ja kontrollifriikkinä kuin erityisen herkkänä. Tiedättehän, minä olen vahva ihminen, en voi siis olla herkkä? Jep. Ei se minunkaan itsetuntemukseni aina kohtaa realismia. Erilaiset asiat eivät sulje toisiaan ulos. Asian edes jonkinasteinen hyväksyminen on auttanut löytämään selviytymiskeinojen sijaan toisenlaisia toimintamalleja ja pidemmän päälle toivottavasti myös ’siedätyn’ asioille ja osaan tasapainotella paremmin oman sietokykyni rajoissa.
Erityisherkkyydestä voi lukea lisää täältä ja halutessaan tehdä muutaman suuntaa antavan testinkin.
